Koulunpenkillä (Miia ja Tomáš osa 9)

Maanantaina Miia meni kuvakokoelmaan yksin, niin oli sovittukin, mutta se tuntui yksinäisemmältä kuin koskaan. Edes ensimmäinen ilta Prahassa, ilman matkatavaroita ja kännykästäkin akku lopussa, ei tuntunut niin orvolta. Matkalaukkukin oli sentään tullut pikkutunneilla perille.

Pöydällä, kuvalaatikkojen, Miian moneen kertaan ruttautuneen muistivihon ja kynäpussin vieressä oli muovitasku. Hän oli ottanut hymyilevän villapaitamiehen kuvan mukaansa.Miia alkoi käydä läpi vankien kuvia. Oli poliittisia vankeja, etnisistä syistä vangittuja, liiallisen sivistyksensä tai taiteellisuutensa tähden vangittuja, ilmeisesti myös muuten vain vangittuja. Joskus Miiasta tuntu, että vankien ilmeet muuttuivat, niihin saattoi tulla pientä hymynkaretta, jos hän vilkaisi kuvaa nopeasti. Lähempi tarkastelu toi takaisin epätoivon. Muovitaskussa olevan miehen hymyä sen sijaan ei väräyttänyt mikään.

Miia luuli, että koko hänen valitsemansa laatikko olisi vankien kuvia, mutta ehkä hän oli ymmärtänyt blondin naisen haparoivan englannin väärin. Miia vilkaisi kysyvästi blondiin, mutta tämä oli keskittynyt teensä aromeihin ja Blesk-lehden nettisivuihin. Jäisi arvoitukseksi, miksi laatikon viimeiset sata kuvaa esittivätkin vankilan henkilökuntaa. Vanhanaikaisella, haparoivalla käsialalla valokuvan pahvitaustalle oli kirjoitettu nimiä, joita kuvat esittivät. Miia tavaili puoliääneen nimiä ja löysi yhden hyvinkin tutun, Rybář.

Rybář oli vankilan lääkäri, hänellä oli tumma tukka ja ilmeikkäät kulmakarvat. Harvassa kuvassa Rybářilla  oli lääkärin takki tai muitakaan ammattiin liittyvää rekvisiittaa ympärillään. Pääasiassa hän istui klubilla saksalaisten univormumiesten keskellä. Miia tuijotti ja tuijotti lääkäriä. Hän kaiveli laukustaan vaaleanpunaisen pokkarikameransa ja alkoi  räpsiä. Kädet vapisivat, vaikkakin niin heikosti, ettei se näkynyt ulospäin. Ainoastaan kuvien tärähtämisestä näkyi, ettei ote ollut vakaa.

Muutaman minuutin päästä blondi havahtui julkkisjuorujen keskeltä ja kiiruhti tuomaan lomakkeen. Miia nyökkäsi ja vakuutteli merkkaavansa jokaisen kopioimansa kuvan numeron lomakkeelle.Hänen suunsa liikkui mutta aivot olivat jossakin ihan muualla.

Samaan aikaan Tomáš istui yhdessä Kaarlen yliopiston lukemattomista luentosaleista. Hän kurtisteli kulmiaan väsymyksestä, huonosti nukuttuja öitä oli takana jo kolme eikä niille loppua näkynyt. Luennoitsija, joku Ranskasta raahattu ekspertti, selitti äänekkäällä englannillaan panssarivaunun kehityksestä ensimmäiseen maailmansotaan mennessä. Tomášin mielestä tuo kaikki oli tyhjänpäiväistä höpinää.

http://leelia.vuodatus.net/blog/2769135/245-koulunpenkilla/

Näin ne unet meitä auttavat?

Kirjoittajaa usein neuvotaan hyödyntämään unimaailmaansa tekstin tuottamisessa. Olen tätä viime aikoina kokeillutkin, ja se on ollut mielenkiintoinen prosessi. Jostakin syystä käy niin, että kun uniinsa kiinnittää huomiota, niitä alkaa myös muistaa paremmin. Toisaalta jos unia päättää käyttää, saa varautua myös huvittaviin sattumuksiin.

Tänään esimerkiksi otin pienet päiväunet, kun olin noussut jo aamukuudeksi uimaan. Unessa työstin tarinaa ja keksin siihen kaksi lukua. Ensimmäisessä luvussa nuori mies on liftaamassa Suomesta Amsterdamiin ja saa Tanskan salmissa kyydin rekkakuskilta, joka on menossa Amsterdamiin. Toisessa luvussa rekkakuski (joka muistuttaa kovasti yhtä vanhaa luokkakaveriani, joka ajaa rekkaa) joutuu riitoihin kahden naisen kanssa jollakin levähdyspaikalla. Liftarimies miettii, pitäisikö jatkaa matkaa toisen kyydissä vai odottaa, että rekkakuski rauhoittuu.

Heräsin päiväunilta hyvillä mielin, että näin olin unessa saanut paljon ideoita kirjoittamiseen. Vasta sohvalta noustuani tajusin, että eihän minulla ole mitään sellaista tarinaa työn alla, jossa voisin tällaisia ideoita käyttää. Nauratti aika lailla, kun tämä minulle valkeni.

Mutta kun kerran unessa seikkailtiin Tanskan salmissa, niin tässäpä kuvaa Juutinrauman sillalta viime kesäkuussa.

Elukkataulu (Miia ja Tomáš osa 8)

Miia tuskaili asuntonsa lukon kanssa, koskaan hän ei oppisi muistamaan, että ulko-oven avainta väännetään vasemmalle, asunnon oven taas oikealle. Tomášin huomion kiinnitti ensimmäisenä huoneessa olevaan parisänkyyn, ja hän alkoi ensi töikseen miettiä, kuka tai keitä siinä Miian kanssa nukkuu. Ajatus toi sisälle katkeransuloisen mustasukkaisuuden ja samalla inhon itseään kohtaan, eihän Miian yksityiselämä hänelle kuuluisi.

Siinä tuo mystinen suomalaisnainen sekoitteli kaakaota raidalliset sukat jalassaan. Ruokapöydällä rehotti kannettava tietokone, parisängyn tyhjällä puolella oli röykkiöittäin papereita ja erilaisia johtoja. Tyynyn vieressä lojui puoliksi syöty suklaalevy. Kirjahyllyksi tarkoitettu hyllykkö oli niinikään papereiden, muovitaskujen ja sekalaisen kirjallisuuden valtaama. Oli eurooppalaisia klassikoita, sarjakuva-albumeja ja romanttista viihdettä suloisessa sekamelkskassa. Vaatekaapin ovet olivat puoliksi raollaan, mutta niihin hän ei uskaltanut kurkistaa.

Ilmeisesti ajatus ei käynyt edes aivoissa asti, kun Tomáš oli jo hiipinyt hellan vieressä seisoskelevan Miian taakse, vetänyt itseään vasten ja kaatanut syliinsä sängylle. Hän tunsi vain hitusen liian kovan patjan häntäluunsa alla ja kuuli Miian kiljahduksen, vasta sitten tuli havahtuminen. Jälkikäteen hän tuli häpeämään sitä, että Miia joutui hieman pyristelemään päästäkseen irti.

Miia otti kaakaomukinsa ja istui pöydän ääreen, hiljaa. Tomáš ei voinut muuta kuin seurata esimerkkiä. Pöydällä, kannettavan vieressä oli mustavalkoinen valokuva, joka esitti nuorta vaaleaa miestä. Miehellä oli kuviollinen villapaita, taustalla siintelivät meri ja lumihuippuiset vuoret. Tuo mies virnistäisi ikuisesti voittajan hymyään.

Tomáš vilkaisi varovasti Miiaa, mutta tämän katse oli ylhäällä seinällä olevassa taulussa. Äänetön nyyhkytys piinasi Tomášin korvia, ja hän tiesi Miian haluavan pelastautua - niin kuin myyrä teki taulussa.

http://leelia.vuodatus.net/blog/2769131/244-elukkataulu/

Laitosmies (Miia ja Tomáš osa 7)

Kun Miia ja Tomáš lähtivät ulos kahvilasta, paistoi jo aurinko hieman lämpimämmin. Oli varmasti keväisen iltapäivän lämpimin hetki. Metrolla ajelun sijasta  he päättivät kävellä Miian asunnolle Pienellä viheralueella seisoi haalariasusta päätellen laitosmies, joka oli kumartunut maahan. Lähemmäs tultuaan Miia ja Tomáš huomasivat miehen poimivan kukkia. Kukat olivat pieniä ja valkoisia, mutta mies muodosti niiden matalista varsista sinnikkäästi kimppua.

- Tuosta tulee mieleen kesät mummin ja ukin luona Slovakian maaseudulla. Heillä oli pieni puutarha vielä, vaikka bolsevikit olivatkin vieneet kaikki pellot. Niillä ukin ja mummin pelloilla sitten kolhoosi kasvatti mitä kasvatti. Jos tarvittiin vaikkapa kukkia kyläpaikkaan, herneitä tai maissia, mummi lähetti minut kolhoosin pellolle varkaisiin.
- Eipä uskoisi kenestäkään mummista sellaisia, Miia huudahti.
- Joo, heidän mökkinsä ja peltojen välissä meni valtatie, jota kolhoosin traktorit jyräsivät non-stoppina. Mummi otti aina korin mukaansa ja lähti keräämään tien varresta heinää kananrehuksi. Minä perässä, sitten mummi antoi minulle muovikassin ja sanoi, mitä kolhoosin pelloilta pitää kerätä.
- Ja lapsen lähetti varkaisiin tuolla lailla!
- Hän antoi merkin, milloin reitti oli selvä, eli ei traktoreita tiellä eikä ihmisä näkösällä. Sitten kun olin kerännyt, jäin pusikkoon piiloon odottamaan taas merkkiä, että on turvallista tulla takaisin. Sitä paitsi kommunismiaikaan meillä oli sanonta: Joka ei ikinä varasta, varastaa perheeltään.
- On sinulla jutut.
- Mummi uskoi, että jos lapsi jäisi kiinni, ei siitä mitään seuraisi. Aikuisen kohtalo voisi olla vähän toinen. Mutta usko pois, Mia, meidän mummi oli rehellisin ihminen, kenet tunnen.


http://leelia.vuodatus.net/blog/2769125/243-laitosmies/

Niin uudistajaa, että (Miia ja Tomáš osa 6)

 Miia ja Tomáš kävelivät kohti lähintä metroasemaa. Matkalla he poikkesivat pieneen yksityiseen konditoriaan, jossa hinnat olivat halvat. Kaikki tarjoomukset näyttivät suurilta ja makeilta. Miia valitsi pienimmän vaihtoehdon, suklaasikarin kermavaahtotäytteellä. Tumma suklaa ja musta tee olivat hänen mielestään hyvä yhdistelmä. Tomáš otti kahvin ja palan suklaakakkua. Kumpikaan ei puhunut pitkään aikaan sanaakaan, ei giljotiinista eikä muustakaan. Miian huono olo helpottui, kun sai jotakin syödäkseen, mutta hän tiesi, että äskeisestä kokemuksesta jäisi häneen muistijälki loppuelämäkseen.

Kadulla käveli ryhmä poliiseja, kuusi kappaletta.
- Täällä Tšekissä tuntuu olevan hirveästi poliiseja, Miia sanoi.
- Niin on, EU-maista eniten asukasta kohti.
- Mitä he kaikki tekevät?
Tomáš kohautti harteitaan. Hetken päästä hän alkoi nauraa, mikä sai Miian kohauttamaan kulmiaan.
- Tuli vain mieleen, että muutama vuosi sitten täällä säädettiin sellainen laki, että poliiseillakin täytyy olla korkeakoulututkinto. Heidän oli pakko saada vähintään alempi tutkinto aikaan joko talous- tai oikeustieteestä, jos halusivat säilyttää työnsä.
- Paraniko palkka myös?
- Ei tietenkään eivätkä työtehtävät muuttuneet.
- Mikä pointti sillä uudistuksella sitten oli?
- Tuollaista voi kysyä vain pohjoiseurooppalainen. No, joka tapauksessa tietyt yksityiset yliopistot myivät epätoivoisemmille niitä tutkintopapereita, siitä tuli aikamoinen kohu.
- Tämä on taas niitä hetkiä, kun minä en ymmärrä tätä maata!
- Ei se mitään, minäpä ostan meille vielä kaakaot.

http://leelia.vuodatus.net/blog/2769121/242-niin-uudistajaa-etta/

Paljoksunta (Miia ja Tomáš osa 5)

Miia oli paikalla aikaisin. Kadulta oli hankala löytää vankilan pihalle, mutta lopulta hän huomasi portaat, jotka veivät sinne suoraan. Tomášia ei vielä näkynyt eikä ketään muutakaan, joten hetken Miia mietti, mahtaako hän varmasti oikena päivänä paikalla. Toukokuun 5. nyt kuitenkin oli, silloin oli tapaaminen sovittu.

Miia jäi seisomaan talon nurkalle, ja pian paikalle ilmestyi nuoria sotilaita. Kukin heistä kantoi kahta suurta seppelettä, Tšekin väreissä. Vieressä olevan oikeustalon edessä seisoi muutamia valokuvaajia. Ihmisiä alkoi kerääntyä paikalle. Monet olivat jo hauraanvanhoja, joukossa oli kuitenkin monenikäisiä. Muutamaa minuuttia ennen kahtatoista Tomáš saapui paikalle. Ratikka oli juuttunut liikenneruuhkaan, siitä viivytys.

Oikeustalon pihalle kaartoi musta auto, valokuvaajat aktivoituivat. Tunnelma oli niin latautunut ja Miialle vieras, ettei hän osannut kysyä, kuka merkkihenkilö sieltä saapui. Kamerat räpsyivät, kun autosta noussut mies käveli väkijoukon eteen, hänen kannoillaan seurasi kaksi muuta miestä. He lähtivät johtamaan kulkuetta vankilan porteista sisään.

Melkein jokaisella rakennuskompleksin seinällä ja nurkalla oli jokin muistolaatta. Jokaiselle muistolaatalle jätettiin seppele. Miiaa harmitti, ettei hän osannut kieltä kuin muutaman sanan, joten hänelle jäi epäselväksi, minkä tai kenen muistoa milloinkin kunnioitettiin.

Matka jatkui sisälle vankilarakennukseen. Tässä nyt oli se Tomášin mainitsema museo. Ihmiset eivät kuitenkaan jääneet katsomaan näyttelyesineitä, vaan jatkoivat matkaansa pieneen huoneeseen. Tomáš viittilöi Miiaa tulemaan sinne myös.

Kun Miia näki, mitä huoneessa oli, hän tunsi veren pakenevan kasvoiltaan ja jalkojen muuttuvan hyytelöksi. Sisäinen tunne oli kummallinen sekoitus raivoa ja pelkoa, mutta toisaalta kiitollisuutta. Raivoa siitä, että ihmiskunta on kykeneväinen järjettömiin julmuuksiin, primitiivistä pelkoa tämän yllättävän näyn edessä. Raivoa myös siitä, että Tomáš ei ollut ennakkoon varoittanut tästä näystä. Samalla hän oli oudosti kiitollinen siitä, että Tomáš oli tuonut hänet tänne.

Giljotiinin vierellä piti mies lyhyen puheen, sitten joku alkoi soittaa huilulla Tšekin kansallislaulua Missä on kotini. Kaikissa muissa tilanteissa laulu oli Miiasta kuulostanut pubista palaavan tšekin hoilotukselta, mutta ei nyt. Laulun soidessa nuoret sotilaat laskivat seppeleen giljotiinille. Miiakin itki.

Seuraavaksi tavalliset prahalaiset laskivat omat kukkansa. Samassa hetkessä Miia tajusi, että nämä olivat giljotiinilla surmattujen omaisia.

Hetken he seisoivat katselemassa muistolaattoja huoneen seinällä. Niihin oli kaiverrettu jokaisen uhrin nimi, syntymä- ja kuolinaika. Laattoja oli koko seinän pituudelta, suurin osa surmatuista oli oppineita ihmisiä, kulttuuripersoonia ja taiteilijoita. Vasta ulkona, auringon paisteessa ja purevassa kevättuulessa, Tomáš ensimmäistä kertaa sanoi jotakin.
- Näetkö tuon bistron tuolla vankila-alueen rajalla? Se on nimeltään Viattomille.

http://leelia.vuodatus.net/blog/2769116/241-paljoksunta/

Hännän tärinä (Miia ja Tomáš osa 4)

Onneksi Miian huimaus lakkasi, kun hän oli aikansa maannut lattialla. Tomáš kaiveli ostoskassia ja löysi sieltä litran purkin mansikkamehua. Lasillinen mehua virksti Miiaa ja pian hän istui sänkynsä laidalla pyytämässä lisää juomista.
- Jaksaisitko lähteä pienelle kävelylle? Tomáš kysyi.
- Onko sinulla taas jotakin näytettävää minulle?
- Ehkä.
- Tomáš, sinun pitää lopettaa tämä salaperäisen leikkiminen!
- Sanoo nainen joka tupsahtaa elämääni tyhjästä ja sanoo haluavansa päästä tutkimaan arkistojen salattuja tarinoita. Sovitaanko, että kerrotaan omat salaisuutemme, jos niitä on, sitten kun on niiden aika.

Miia nyökkäsi. Hän pani lenkkarit jalkaan ja anorakin päälleen. Vaikka oli keväinen päivä, pihalle johtavat varjoon jääneet portaat olivat jäähileen peitossa. Tietenkään niitä ei ollut suolattu tai hiekoitettu. Tietenkään portaiden reunalla ei ollut kaidetta. Tomáš tarttui lupaa kysymättä Miian käsivarteen.
- Suomessa olisi vuokranantajan asia pitää nämä portaat kunnossa, Miia tuhahti.
- Niin täällä Tšekissäkin, mutta täällä ajatellaan pikemminkin niin, että tulee halvemmaksi maksaa muutama sairaalalasku kuin pitää portaat ja kadut kunnossa.

He kävelivät puiston läpi, kohti metroasemaa. Aseman nimi oli Pankrác.
- Tiedätkö, mistä Pankrác on tunnettu? Tomáš kysyi.
- Kaikki puhuvat epämääräisesti jostakin Pankrácin vankilasta, joka täällä on joskus ollut.
- Vankila täällä on vieläkin, mutta toisen maailmansodan aikana se oli Gestapon vankila.

Vaikka puisto kylpi vielä ilta-auringossa, Miiaa tärisytti. Samassa hän huomasi, että Tomáš piti häntä edelleen käsivarresta kiinni.
- T'ämä ei ole ollut sinulle mikään paras päivä vieraassa kaupungissa, Mia. Minun ei olisi pitänyt alkaa nyt puhua Pankrácista. Osaatko sanoa tällä hetkellä mitään hyvää Prahasta?
Ohi kulki kaksi koiran omistajaa, joiden lemmikit tepsuttivat mallikelpoisesti puistokäytävän reunassa. Miian nähtyään ne huiskuttivat iloisesti häntäänsä, mutta eivät rynnänneet kohti.
- Koirat koulutetaan täällä paremmin kuin Suomessa, Miia vastasi.

Puiston jälkeen he kääntyivät kohti pohjoista ja kävelivät pienen matkan suuren kylmän sodan aikaisen valtakadun reunaa. Pian oikealla puolella, pienen kukkulan laella, häämötti pätkä punaista tiiliseinää ja peltikattoa.
- Tuo on se Gestapon vankila, sinne menemme ensi viikolla, Tomáš sanoi.

http://leelia.vuodatus.net/blog/2769110/240-hannan-tarina/