Sisustaa (Miia ja Tomáš osa 18)

Mattoleikkurin ääni, kun se leikkasi pahviseinää, kuulosti ullakon hiljaisuudessa korviariipivältä meteliltä. Pian Tomáš oli leikannut miehenmentävän aukon, ja kun enonpuolen portaista ei kuulunut vieläkään kolinaa, hän päätteli, että siellä ei oltu kotona.

Pian hän oli kielletyllä puolella ja harhaili kohti portaita toivoen, että sieltä löytyisi valonkatkaisija. Ainoa valonlähde oli äidinpuolelta kajastava valo, himmeä sekin. Yhdestä pienestä ullakkoikkunasta ei sateisena iltana valoa tullut. Katkaisijaa ei löytynyt, mutta sormet osuivat naulaan, jossa roikkui otsalamppu, vielä parempi.

Tomáš ei osannut sanoa, tuliko vesi asuinkerrokseen asti tälläkin puolella, mutta ullakolle sitä ainakin tuli, kolmesta kohdasta. Hän äkkäsi pinon neuvostoliittolaisia sinkkiämpäreitä nurkasta ja asetteli niitä vuotokohtien alle.

Alakerrassa oli yhä hiljaista, joten Tomáš hiipi kaapille, samalle, josta hän oli lapsena hakenut isoisän Raamatut. Hieman vääntynyt avain narskui lukossa, mutta ovi kuitenkin aukesi. Näytti siltä, ettei kukaan ollut käynytkään kaapilla sitten Tomášin oman salaisen vierailun, joten kiinnijäämisen riski olisi käytännössä nolla, jos hän jotakin täältä ottaisi. Ja ottaisihan hän. Summamutikassa hän valitsi ensimmäisenä käteenosuvan paperikasan ja kaksi valokuva-albumia.

Omalle puolelle ja siellä keittiöön päästyään Tomáš näppäili puhelimestaan enon numeron. Tämä suhtautui seinän riipimiseen aivan rauhallisesti ja lupasi soittaa äidille katonkorjauksen merkeissä. Tomáš puolestaan varmisteli ensin, ettei äidin puolella jäisi mitään arvokasta tippuvan veden alle. Sitten hän alkoi tuumia ryöstöretkensä saalista. Pelkässä pienessä repussa olisi mahdotonta viedä kaikkea Prahaan. Osa saaliista oli pakko kätkeä.

Hän alkoi järjestää  kamarin pientä kirjahyllyä uuteen uskoon, kuitenkin niin, ettei uusi järjestys pistäisi liikaa silmään. Sellaisten kirjojen taakse, joita kukaan ei koskaan lue, sujahti paperipinkka. Toinen albumi löysi paikkansa muiden ruskeaselkäisten kirjojen naapurina. Tomášin mielestä albumi oli sen näköinen, kuin se olisi aina ollut samassa paikassa. Toisen albumin hän survoi varavaatteidensa sekaan reppuun.

Vielä soitto äidille ja oli aika lähteä kohti Bratislavaa.

http://leelia.vuodatus.net/blog/2956885/257-sisustaa/

Kummitustalo

Siinä talossa oli vihreät seinät
ja ikkunanpuitteet tummemmat.
Sinne johti polku,
metsä oli varmasti pienempi oikeasti.

Sylvi-siivooja kertoi,
että omistaja käy siellä joskus nukkumassa,
kun on matkatöissä täällä päin.

Minulle se oli silti kummitustalo,
kunnes
eräänä päivänä
hiivin sen luona taas.

Ja pihalle saapui mies
sinisellä pyörällä.

Aloin kiertää talon
kaukaa.

http://runoruno.vuodatus.net/blog/3048889#6858526

Tajunnanvirtaruno

Sydänpipoinen poika halaa mummoaan.
Kaupungissa velloo väsymys,
siksi jotkut päättävät pelata pitkäävetoa.

Tunnelma on outo, kaksi nuorta istuu vastakkain,
ja toinen haluaisi tulla pöydän samalle puolelle toisen kanssa.
Toinen kieltää, että älä tule.

Olen kuin ylimääräinen,
vaikka olenkin maksanut teeni
ja istun ahtaassa kahvilassa.

Kuin ihmiset eivät olisi ihmisiä,
vaan fiktion hahmoja.
Elokuvaa, jokaa ei olisi realismia.

http://runoruno.vuodatus.net/blog/3036568/220-haaste/

Kriisitauti (Miia ja Tomáš osa 17)

Miia käveli Vanhankaupungin aukion poikki, hän harppoi ihmisiä päin, sillä muuten ei turistilaumoissa pääsisi etenemään. Vaikka juttutuokio Denisan kanssa oli ollut hyvä, Miia oli silti yksinäinen. Hän epäili koko projektiaan. Korvissa kaikui äidin epäilevät sanat, että isoisää voisi löytyä kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen hatarilla johtolangoilla ja epätarkkojen muistitietojen perusteella.

 Samalla hän tiesi pettävänsä epäilevän äidin, jos nyt luovuttaisi. Äiti kuitenkin kyynisyytensä takaa toivoi Miian onnistumista. Niin se aina oli ollut. Ei Miiasta voisi koskaan tulla maisteria, mutta kun masennus oli viedä häneltä kyvyn opiskella, oli äiti huolestunut. Miiasta tuli maisteri. Ei Miian pitänyt päästä koskaan kihloihin, mutta kahdesti oli kihlajaisia vietetty kotona, Keski-Suomen korvessa. Nyt oli äidin uusin villitys muistuttaa, ettei Miia naimisiin asti ainakaan pääsisi. Naimisiin menosta oli puhuttu vähemmän, kun Miia oli saanut päähänsä lähteä isoisää etsimään. Hän halusi onnistua molemmissa, vaikka tiesi, ettei ädin kyynisyys siihen loppuisi, vaikka isoisä löytyisi ilmielävänä ja Miia ilmoittaisi menevänsä naimisiin jonkun eurooppalaisen kruununperillisen kanssa.

Slovakialaisessa laaksossa satoi rankasti. Tomáš istui lukemassa sata vuotta sitten eläneen Marenka-tädin lähettikirjeitä Kiinasta toivoen, että keksisi, miksi ne tuntuivat niin merkityksellisiltä. Kirjeet käsittelivät kuitenkin vain hurskaan eurooppalaisen taisteluita pakanamaan olosuhteissa sekä pastori Helmutin ja tohtori Jensin edesottamuksia. Jokin rempseys noista kahdesta miehestä välittyi, vaikka Marenka-täti kuvasikin heitä tiukkaluonteisen sairaanhoitajan silmälasien läpi. Kirjeiden välistä pudonneesta Jakub-pojan kuvasta ei löytynyt mitään viittausta.

Vanha koristeellinen käsiala puuroutui Tomášin silmissä. Keittiön kaapeista ahmittu kuivamuona ja pitkin iltaa hörpitty tee alkoivat rauhoittaa hänen lihaksiaan. Silmät painautuivat illan hämärtymisen tahdissa kiinni.

Tomáš ei tiennyt, kauanko oli nukkunut, kaksi tuntia vaiko vartin, kun lotina herätti hänet. Pari pientä pisaraa putosi hänen naamalleen samalla hetkellä kun hän avasi silmänsä. Katossa oli tumma läiskä, jota hän ei muistanut ennen nähneensä.

Ullakon portaat olivat pimeät, mutta Tomáš osasi juosta ne ylös vaikka silmät kiinni. Talon vanha huopakatto, jonka uusimisesta äiti ja eno olivat taistelleet jo ainakin 15 vuotta, oli väsähtänyt tähän rankkasateeseen. Vettä pirisi sisään useasta kohdasta, ja ennen kuin Tomáš ehti ajatella mitään, hän oli rynnännyt enon rakentamalle väliseinälle. Parilla kopautuksella hän totesi sen olevan pelkkää puukehikkoa ja paksua pahvia. Hirren päällä lojuva isoisän vanha mattoleikkuri oli yhä hyvässä terässä.

http://leelia.vuodatus.net/blog/2956876/254-kriisitauti/

Synti

Lauantai-iltana
lähellä rautatieasemaa
laskeutuu kori
keltaisen puutalon
ikkunasta.

Hahmo kadulla
laittaa sinne
pari kymppiä,
ja kori nousee.

Pian se
lasketaan taas
alas.

Kilisee
Viru Valge.

http://runoruno.vuodatus.net/blog/3030991/21-haaste/

Vaikka aamuun on vielä aikaa

Tässäpä vastaukseni Pertti Niemiselle

Ei syksy häikäise,
vaikka se silmät painaakin kiinni.

Herätyskellon loistavat viisarit
näyttävät vielä liian vähän.

Tuuli riuhtoo peltikattoa
ja minua,
vaikka aamuun on vielä aikaa.

http://runoruno.vuodatus.net/blog/3024994/218-haaste/