sunnuntai 26. elokuuta 2012

Pippurin purijat (Miia ja Tomáš osa 40)

Kun Tomáš tuli takaisin Miian asunnolle, oli ulko-ovi jo auki. Ukrainalainen siivoojatyttö moppasi porttikäytävää ja tervehti Tomášia ujosti. Myös Miian asunnon ovi oli raollaan, ja Tomáš koputti siihen rahtusen kärsimättömästi, sillä hän ei missään tapauksessa halunnut vuokraisäntää hengittämään niskaan. Tosin hän oli aivan varma, että tämä istui vielä tyytyväisesti terassilla nauttimassa auringosta.

Huoneessa oli kummallinen itämainen tuoksu. Se oli kuin seos kukkaa ja pippuria, ja Tomáš arveli Miian ryhtyneen ruuanlaittoon. Kuitenkin Miia istui pöytänsä ääressä, kuva hänen laskettelevasta ukistaan oli aseteltu seinää vasten.

- Davajte,Oksana, Miia sanoi vilkaisematta ovelle.
- Minä se vain olen.
- Ai, luulin että siivooja tulee moppaamaan lattian, yleensä hän käy jonakin iltapäivänä.

Miian edessä oli Tomášin jättämä kirjekuori, kädessään hänellä oli Lidlistä ostettu paprikamaustepurkki. Hänen nenänpäänsä oli punertava, selvästi hän oli nuuhkinut purkkia. Pöydällä oli myös SAS:n lentolippu, menolippu Helsinkiin. Tietokone oli auki ja SAS:n sivu oli vielä selaimessa.

- En haluaisi mitenkään olla utelias, mutta miksi sinä nuuhkit paprikaa samalla kun varaat lentolippuja kotiin?
- Minun piti saada peitettyä tuo ruusun tuoksu, en vain kestä sitä.
- Haistatko sinä sen vielä?
- Se on täällä, koko asunto on sitä täynnä.
- Minä en haista... juuri mitään. Ehkä hieman kukkaistuoksua.
- Se on kaikkialla, Tomáš, minä lähden kotiin.
- Selvä.
- Kun opiskelin, naapurissa asui vanha täti, joka oli sota-aikana asunut Mikkelissä. Hän aina kertoi Mannerheimista, Suomen marsalkasta siis.
- Kyllä minä tiedän, kuka on Mannerheim.
- Hänen äitinsä oli päämajan keittiöllä töissä, ja tuo täti kertoi minulle monta kertaa, kuinka joku eversti Paasonen pakotti kaikki syömään päivittäin ruokalusikallisen paprikajauhetta. Itsensä Mannerheiminkin oli sitä pakko ottaa Paasosen aikana. Vain silloin, kun Paasonen oli poissa, Mannerheim uskalsi jättää paprika-annoksen väliin.
- Ei kai Suomessa niin paprikaa harrasteta?
- Paasosen äiti olikin unkarilainen. Katso, eikö olekin unkarilaisen näköinen?

Miia oli ottanut Aladár Paasosesta kertovan Wikipedia-sivun esille.
- No kieltämättä ei ole ihan suomalaisen näköinen, mutta rohkenenko kysyä,miten tämä kaikki sinuun liittyy?
- Ei oikeastaan mitenkään, mutta paprikan hajusta muistan aina sen ajan, kun minäkin uskoin maailman olevan auki.
- Kannattaisikohan sitä paprikaa myös syödä? Paasosen ohjeen mukaan. Niin meillä täällä Keski-Euroopassa on tapana.
- Ehkä. Mutta minulla lähtee lento maanantaina.
- Me ei sitten ilmeisesti nähdä sota-arkistossa silloin?

Miia puisti päätään. Tomáš päätti ottaa riskin ja halasi häntä kevyesti, mutta ei osannut tulkita, jäikö Miia kaipaamaan vai ei. Vaikka bussit ja metro veisivät hänet järkevämmin kotiin, hän päätti kävellä melkein kilometrin ratikkapysäkille. Vasta oudosti ulvovaan matalalattiamalliseen ratikkaan astuessaan hän tajusi, että Miiahan oli lukenut tšekinkielistä tekstiä ruusukirjekuoren päältä. Mitä kaikkea tuo nainen osasikaan?

 http://leelia.vuodatus.net/blog/3114109/300-pippurin-purijat/


sunnuntai 19. elokuuta 2012

Olisi sittenkin pitänyt (Miia ja Tomáš osa 39)

Oli melko lämmintä, joten Tomáš jäi istumaan ulkoterassille, tai oikeastaan se ei ollut mikään terassi, vaan pieni puistikko, jonka siimekseen oli tuotu massivisia puupenkkejä ja -pöytiä. Viereisessä pöydässä istui kaksi poikaa oluttuopit edessään. Tomáš mietti, mitä Miia sanoisi tuohon, koska oli aivan ilmeistä, etteivät pojat olleet 18-vuotiaita. Hän oli hyvillään, ettei ikärajojen kyttääminen ollut hänen ongelmansa, niin kuin tässä ei muutakin ongelmaa olisi.

Tomáš tilasi uppopaistettua juustoa, perunoita, majoneesia, voisulaa ja oluen. Hän ryhtyi hypistelemään papereitaan, joita hän kuljetti nykyään repussa melkein aina. Pinossa oli  Marenka-tädin kirjeet ja kaikki, mikä koski sitä toista sukulaista, suvun edesmennyttä lääkäriä. Vieläkään hän ei ollut lukenut Marenka-tädin kaikkia kirjeitä perusteellisesti, vaikka niiden löytämisestä oli jo aikaa. Toisten ihmisten kirjeiden lukeminen tuntui vaikealta. Tänään hän oli kuitenkin päättänyt lukea ainakin yhden ja miettiä samalla, miten tädin pojasta, Miian ukista, saataisiin lisätietoa. Ikävä kyllä, kirjeet käsittelivät melkein  pelkästään eurooppalaisten lähetysseurojen toimintaa Kiinassa, jonkin verran niissä oli henkilökohtaisiakin uutisia, mutta tietoa Miian ukin kohtalosta sai totisesti hakemalla hakea.

 Tomáš valitsi päivän kirjeen sattumanvaraisesti. Tässä kuoressa oli pieni harmaa valokuva, jonka hän muisti nähneensä jo ensimmäisellä tutkimiskerrallaan, mutta pitänyt sitä vain jonakin epäonnístuneena otoksena, joka oli vahingossa päätynyt kirjeiden sekaan. Nyt, loppukeväisen auringon paisteessa, hän näki tarkemmin. Tuhnuisessa valokuvassa oli numerosarja.

Siinä samassa pöytään tuli tarjoilija annoksen kanssa sekä laiha, tumma mies. Mies kysyi, saako seuraan istua, eikä Tomáš kehdannut kieltää, vaikka mieluiten hän olisi ollut yksin. Hän kokosi paperinsa nopeasti pinolle, kirje ja kuva jäivät päällimmäisiksi.

Pian keskustelussa kävi ilmi, että mies oli insinööri, joka perheineen vuokrasi pieniä yksiöitä.
- Meidän talossa on aika kansainvälistä meininkiä, nytkin siellä asuu joku omalaatuinen suomalainen nainen, tullut ilmeisesti jotakin tutkimaan tänne.

Tomáš vain hymähti ja jatkoi syömistä. Hän antoi miehen puhua, omat ajatukset askaroivat juurikin tuossa omalaatuisessa suomalaisnaisessa, mutta hänellä ei ollut pienintä aikomustakaan paljastaa Miian vuokraisännälle, kuinka hyvin hän tämän talon tunteekaan.

Samassa pieni tuulenpuuska tarttui Tomášin paperipinkkaan. Hän sai pelastettua kaikki paperit iskemällä niihin kiinni kädellään, mutta päällimmäisenä ollut valokuva lennähti miehen tuoppia vasten ja tarrasi sen huurteiseen pintaan. Mies otti sen käteensä, vilkaisi siihen ja ojensi Tomášille.

- Meidän suvussa oli tuo sama kohtalo.
- Anteeksi mitä?
- Leirikohtalo...

Tomáš katsahti kuvaa tarkemmin ja huomasi, että epäselvästä taustasta pystyi erottamaan käsivarren. Numerosarja oli tatuoitu jonkun ihoon.

- Meidän suku oli uskollisia kommunisteja jo 20-luvulla, siksi meille myönnettiinkin tuplakokoinen tontti aikanaan. Sinne rakennettiin paitsi talo itselle, myös tuo vuokratalo, jossa on hyvin kansainvälinen meininki. Se suomalaisnainen kuuntelee yökaudet metallimusikkia, näin kertoi minun tytär, joka asuu yhtä huonetta siinä vuokratalossa, pitää vähän silmällä, että mitä talossa tapahtuu. Minä oikeastaan olin suvun ensimmäinen kapinallinen kommunismia vastaan, koska minun vaimon suku taas oli mennyt sota-aikana saksalaisten puolelle, joskaan minä en sitä tiennyt, kun hänen kanssaan naimisiin menin, mutta voi sitä silti pitää kapinana. Jostakin syystä kukaan ei tiennyt vaimon suvun natsi-menneisyydestä mitään ennen kuin vasta ihan viime vuosina, joku sukututkija pääsi asiasta jyvälle.
- Kiitos tästä, tämä on itse asiassa hyvin... opettavaista.
- Eipä kestä. Niin, sen vuokratalon me rakensimme tietysti vasta samettivallankumouksen jälkeen, kun oli mahdollista ryhtyä yrittäjäksi. Vaimo sitä majoitusbisnestä enemmänkin pyörittää. Aika ironista, että natsi-suvun jälkeläinen tekee bisnestä kommunistien lahjoittamalla maaomaisuudella, eikö?

Tomáš ei enää kuullut. Hän hotki ruokansa loppuun ja jätti pöydälle sopivan summan rahaa.
- Olisiko meidän sittenkin pitänyt vaihtaa puhelinnumeroita, mies kysyi.
- Kyllä minä teidät löydän, minä olen sen omalaatuisen, metallia kuuntelevan suomalaisnaisen... ystävä.

 http://leelia.vuodatus.net/blog/3114108/2-olisi-sittenkin-pitanyt/

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Kirjavan kissan näköalat (Miia ja Tomáš osa 38)

- On minulla muutakin näytettävää, Tomáš sanoi, kun Miian katse oli vielä kiinnittyneenä ukin valokuvaan.

Miia ei nostanut katsettaan, hän vain tuijotti kuvaa ja mietti hiljaa mielessään, miten uni saattoi kuvata juurikin tätä samaa tilannetta. Tomáš otti taskustaan kirjekuoren ja raotti sitä hiukan. Hän pystyi vielä havaitsemaan ruusujen heikon tuoksun ja toivoi, että Miiakin sen tunnistaisi. Sisällä oli vielä muutamia mustuneita rippeitä ruusujen terälehdistä.

- Saanko minä kopion tästä kuvasta? Miia kysyi.
- Saat vaikka alkuperäisen omaksi, mitäpä minä sillä tekisin.

Tomáš huomasi, ettei Miialle kannattanut nyt puhua yhtään mitään. Hän hiipi hiljaa ulos jättäen Miian omiin mietteisiinsä ukkinsa kuvan äärelle. Ruusuntuoksuisen kirjekuoren hän kuitenkin jätti pöydälle, siitä voisi puhua vähän myöhemmin.

Tomáš laskeutui alas kadulle, vastapäisen talon ikkunassa retkotti kissa, joka oli väriltään kirjavankeltainen, sen korvat olivat suipot kuin ilveksellä. Se katseli Miian asuntoon päin, ja tavallaan Tomáš oli sille kateellinen. Hän pyyhki hiuksia silmiltään ja laskeutui mäkeä alas. Hän oli arvannut oikein, kadun toisessa päässä oli paikallinen pubi.

http://leelia.vuodatus.net/blog/3114107/2-8-kirjavan-kissan-nakoalat/

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Liikunnan iloja (Miia ja Tomáš osa 37)

Yöllä Miia näki unta, jossa ukki lasketteli telemark-tyylillä korkealta vuorenrinteeltä. Ukilla oli jalassaan kirjavat villasukat, mutta Miia ei tiennyt minkä väriset, sillä uni oli mustavalkoinen. Ukin hiukset olivat hyvin vaaleat, ihan niin kuin äidilläkin.

Miia heräsi, kun ovikello soi niin että seinät kaikuivat. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, ettei tuo ovikello ollut koskaan ennen hänen aikanaan soinut. Yöpaidan spagettiolkaimet valuivat alas, kasvot tuntuivat turvonneilta ja ne varmasti punoittivat. Miia veti ylleen löysän tummansinisen slipoverin ja toivoi sen peittävän valuvia olkaimia riittävästi.

Oven takana ei ollut ketään. Miia seisoi hämillään porraskäytävässä, kunnes kuului uusi kellon pärähdys. Hän tajusi, että summeri oli ulkona, portilla asti, ja hän juoksi paljain varpain pihan poikki. Kiviportaat kipristelivät jalkoja.

Portilla seisoi Tomáš.
- Portti on aina auki, sen kun tempaiset vaan, Miia sanoi.
Tomášin olemus muuttui noloksi. Hän seurasi puolijuoksua viipottavaa Miiaa pihan poikki, asunnolle.

- Meidänhän piti tavata vasta maanantaina, mikä päivä tänään on?
- En tiennytkään, että olet aamuäreä ihminen.
- Älä viitsi, Tomáš. Mitä kello edes on?
- Tulee puoli yksitoista.
- No just. Otatko kahvia?
- Kaakaota, kiitos.

Tomáš silitteli kevyesti Miian hiuksia, kun tämä kääntyi selin, kohti keittonurkkausta täyttääkseen vedenkeittimen.

- Oliko sinulla peräti asiaa?
- Älä nyt itse viitsi, Mia.

Tomáš vetäytyi kauammas, eikä Miia välittänyt sanoa hetkeen mitään. Tomáš istahti pöydän ääreen, ja kun Miia toi kaakaomukit pöytään, hän huomasi Tomášin pitelevän kädessään valokuvaa. Miia kumartui katsomaan, mitä se esitti, eikä hetkeen saanut henkeä kulkemaan.

- Tämä löytyi Marenka-tädin kirjeiden seasta, jostakin kuoresta. Kirjeessä ei kuvaa mainittu, mutta voihan olla, että se on sujautettu sattumalta juuri tuohon kuoreen, pois kuljeksimasta irtonaisena.

Miia kuuli Tomášin äänen kaikuvan tyhjistä seinistä, joita koristivat vain pari vuokraisännän maun mukaan valittua kehystettyä julistetta. Hän ei saanut sanotuksi mitään.

- Niin, ajattelin antaa tämän sinulle, siksi päätin tulla heti, ajattelin yllättää iloisesti, mutta ei tainnutkaan olla kovin hyvä idea...

Miia tuijotti tuijottamistaan kuvaa, joka esitti ukkia sukset ja, kirjavat sukat jalassa. Värejä ei tosin voinut tietää, sillä kuva oli mustavalkoinen. Taustalla siintelivät vanhanaikaiset hiihtorinteet.

http://leelia.vuodatus.net/blog/3114105/2-7-liikunnan-iloja/