sunnuntai 19. elokuuta 2012

Olisi sittenkin pitänyt (Miia ja Tomáš osa 39)

Oli melko lämmintä, joten Tomáš jäi istumaan ulkoterassille, tai oikeastaan se ei ollut mikään terassi, vaan pieni puistikko, jonka siimekseen oli tuotu massivisia puupenkkejä ja -pöytiä. Viereisessä pöydässä istui kaksi poikaa oluttuopit edessään. Tomáš mietti, mitä Miia sanoisi tuohon, koska oli aivan ilmeistä, etteivät pojat olleet 18-vuotiaita. Hän oli hyvillään, ettei ikärajojen kyttääminen ollut hänen ongelmansa, niin kuin tässä ei muutakin ongelmaa olisi.

Tomáš tilasi uppopaistettua juustoa, perunoita, majoneesia, voisulaa ja oluen. Hän ryhtyi hypistelemään papereitaan, joita hän kuljetti nykyään repussa melkein aina. Pinossa oli  Marenka-tädin kirjeet ja kaikki, mikä koski sitä toista sukulaista, suvun edesmennyttä lääkäriä. Vieläkään hän ei ollut lukenut Marenka-tädin kaikkia kirjeitä perusteellisesti, vaikka niiden löytämisestä oli jo aikaa. Toisten ihmisten kirjeiden lukeminen tuntui vaikealta. Tänään hän oli kuitenkin päättänyt lukea ainakin yhden ja miettiä samalla, miten tädin pojasta, Miian ukista, saataisiin lisätietoa. Ikävä kyllä, kirjeet käsittelivät melkein  pelkästään eurooppalaisten lähetysseurojen toimintaa Kiinassa, jonkin verran niissä oli henkilökohtaisiakin uutisia, mutta tietoa Miian ukin kohtalosta sai totisesti hakemalla hakea.

 Tomáš valitsi päivän kirjeen sattumanvaraisesti. Tässä kuoressa oli pieni harmaa valokuva, jonka hän muisti nähneensä jo ensimmäisellä tutkimiskerrallaan, mutta pitänyt sitä vain jonakin epäonnístuneena otoksena, joka oli vahingossa päätynyt kirjeiden sekaan. Nyt, loppukeväisen auringon paisteessa, hän näki tarkemmin. Tuhnuisessa valokuvassa oli numerosarja.

Siinä samassa pöytään tuli tarjoilija annoksen kanssa sekä laiha, tumma mies. Mies kysyi, saako seuraan istua, eikä Tomáš kehdannut kieltää, vaikka mieluiten hän olisi ollut yksin. Hän kokosi paperinsa nopeasti pinolle, kirje ja kuva jäivät päällimmäisiksi.

Pian keskustelussa kävi ilmi, että mies oli insinööri, joka perheineen vuokrasi pieniä yksiöitä.
- Meidän talossa on aika kansainvälistä meininkiä, nytkin siellä asuu joku omalaatuinen suomalainen nainen, tullut ilmeisesti jotakin tutkimaan tänne.

Tomáš vain hymähti ja jatkoi syömistä. Hän antoi miehen puhua, omat ajatukset askaroivat juurikin tuossa omalaatuisessa suomalaisnaisessa, mutta hänellä ei ollut pienintä aikomustakaan paljastaa Miian vuokraisännälle, kuinka hyvin hän tämän talon tunteekaan.

Samassa pieni tuulenpuuska tarttui Tomášin paperipinkkaan. Hän sai pelastettua kaikki paperit iskemällä niihin kiinni kädellään, mutta päällimmäisenä ollut valokuva lennähti miehen tuoppia vasten ja tarrasi sen huurteiseen pintaan. Mies otti sen käteensä, vilkaisi siihen ja ojensi Tomášille.

- Meidän suvussa oli tuo sama kohtalo.
- Anteeksi mitä?
- Leirikohtalo...

Tomáš katsahti kuvaa tarkemmin ja huomasi, että epäselvästä taustasta pystyi erottamaan käsivarren. Numerosarja oli tatuoitu jonkun ihoon.

- Meidän suku oli uskollisia kommunisteja jo 20-luvulla, siksi meille myönnettiinkin tuplakokoinen tontti aikanaan. Sinne rakennettiin paitsi talo itselle, myös tuo vuokratalo, jossa on hyvin kansainvälinen meininki. Se suomalaisnainen kuuntelee yökaudet metallimusikkia, näin kertoi minun tytär, joka asuu yhtä huonetta siinä vuokratalossa, pitää vähän silmällä, että mitä talossa tapahtuu. Minä oikeastaan olin suvun ensimmäinen kapinallinen kommunismia vastaan, koska minun vaimon suku taas oli mennyt sota-aikana saksalaisten puolelle, joskaan minä en sitä tiennyt, kun hänen kanssaan naimisiin menin, mutta voi sitä silti pitää kapinana. Jostakin syystä kukaan ei tiennyt vaimon suvun natsi-menneisyydestä mitään ennen kuin vasta ihan viime vuosina, joku sukututkija pääsi asiasta jyvälle.
- Kiitos tästä, tämä on itse asiassa hyvin... opettavaista.
- Eipä kestä. Niin, sen vuokratalon me rakensimme tietysti vasta samettivallankumouksen jälkeen, kun oli mahdollista ryhtyä yrittäjäksi. Vaimo sitä majoitusbisnestä enemmänkin pyörittää. Aika ironista, että natsi-suvun jälkeläinen tekee bisnestä kommunistien lahjoittamalla maaomaisuudella, eikö?

Tomáš ei enää kuullut. Hän hotki ruokansa loppuun ja jätti pöydälle sopivan summan rahaa.
- Olisiko meidän sittenkin pitänyt vaihtaa puhelinnumeroita, mies kysyi.
- Kyllä minä teidät löydän, minä olen sen omalaatuisen, metallia kuuntelevan suomalaisnaisen... ystävä.

 http://leelia.vuodatus.net/blog/3114108/2-olisi-sittenkin-pitanyt/

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti