Katoavista kyyhkysistä

Blogi on viettänyt pientä hiljaiseloa. Olen ollut keuhkoputkentulehduksessa noin kuukauden päivät, mikä on imenyt aivan kaikki mehut. Yskiessä meni paitsi syyslomaviikko, myös melkein kaksi viikkoa sairaslomalla. Onneksi bloggaus on harrastus, jossa voi asettaa omat tavoitteensa ja johon on helppo palata tauon jälkeen takaisin.

Mutta ei niin huonoa, etteikö jotain hyvääkin. Sohvalla puolikuntoisena maatessani olen lukenut suomalaista kirjallisuutta. Pitkän prokrastinaation jälkeen tartuin mm. Sofi Oksasen teokseen Kun kyyhkyset katosivat.

Kirja yllätti minut positiivisesti. Moni on nimittäin kommentoinut Oksasen uusimman romaanin olevan pettymys. Täytyy tunnustaa, että en itsekään siitä ihan niin paljon pitänyt kuin aiemmista. Oma henkilökohtainen suosikkini on Stalinin lehmät.

Suurin ongelmani teoksen suhteen on se, että välillä minulle jää epäselväksi, kuka puhuu ja keitää kohtauksessa esiintyvät henkilöt ovat. Henkilöitä ei missään vaiheessa esitellä selkeästi, ja ainakin minulle selvisi vain pala palalta heidän nimensä ja roolinsa. Matkan varrella ehdin uonhtaa moneen kertaan, kuka kukin on. Sekoaisin myös vuosikymmenten suhteen, jos lukijaa ei helpotettaisi siten, että jokaisen luvun alussa on vuosiluku. Tämä auttoi hahmottamista huomattavasti.

Pienestä ilmassa leijumisesta huolimatta pidin "Kyyhkysistä". Ehkä omat kokemukseni arkistoista ja ennen kuulemattomien tariniden kaivelusta aiheuttivat voimakkaan samaistumiskokemuksen. Myös itse aihe, Viron historia sekä kylmän sodan ja toisen maailmansodan aikainen Eurooppa, ovat kiinnostukseni kohteita, joten tästäkin syystä luin kirjaa aivan ilokseni. Siitä, miten saksalaismiehitys oli monille virolaisille hyvä uutinen, on käsittääkseni kirjoitettu aika vähän.

Nyt on aika tuoda myös tällaisia tarinoita esille, sillä toisesta maailmansodasta alkaa olla jo niin pitkä aika, että meillä eurooppalaisilla pitää olla ymmärrystä erilaisille tarinoille tuosta ajasta. Jokainen tarkastelee samaa sotaa hieman eri näkökulmasta, se merkitsi eri kansoille ja eri yksilöille aivan erilaisia asioita. Olen hyvilläni siitä, että Oksanen on tarttunut asiaan ja kirjoittaa tästä aiheesta anteeksi pyytelemättä tai selittelemättä - se on myös meidän pienten kansojen oikeus!

Romaanissa on myös hieman thrillerimäisiä piirteitä, erityisesti siinä, kun yksi päähenkilöistä pääsee sisälle huippusalaisiin arkistoihin. Kliseisiin ei kuitenkaan sorruta eikä romaani kannattele itseään thrllerimäisillä piirteillään, vaan se on itse tarina ja konteksti, jotka luovat jännitteen ja kiinnostavuuden. Toisin kuin monet muut lukijat, minä en häiriinny dekkari- tai thrillerityylistä ns. vakavammassakaan kaunokirjallisuudessa.

Suosittelisinko romaania Kuin kyyhkyset katosivat? Kyllä suosittelen. Se vaatii hieman aivoityötä juonessa kiinni pysyäkseen. Saattaa olla, että joutuu taustoittamaan romaanin kuvaamaa historiallista aikakautta lukemalla aiheesta tehtyä tutkimusta. Jos Viron historia on aivan tuntematonta lukijalle, monikaan asia ei avaudu. Verrattuna esimerkiksi Puhdistukseen tämä romaani ei selitä itse itseään. Kokeneelle lukijalle tämän ei pitäisi silti olla mikään ongelma. Kehotan siis sietämään pientä kärryiltä putoamista ja lukemaan vain eteenpäin, tarina kyllä kantaa.

Tästä huolimatta toivoisin, että Oksasella jatkossa olisi mahdollisuus käyttää työajastaan enemmän kuin 20 % itse kirjoittamiseen. Hän itse on nimittäin todennut, että 80 % ajasta menee kaikkeen muuhun. Pienellä lisätyöstämisellä hyvästä romaanista olisi tullut loistava!

Oman osaamisen jakaminen (tehtävä 5.1.)

Päätin valita bloggausvaihtoehdon, koska olen viime aikoina opetellut niin paljon uutta tekniikan saralla, etteivät aivoni ota vastaan nyt yhtään mitään. Tein nimittäin juuri sellaisen aluevaltauksen, että latasin puhelimeeni sovellusen, joka opettaa minulle 10 tšekin sanaa päivässä. Mitäpä siitä, että kielididaktisten tutkimusten mukaan ihminen voi oppia korkeintaan 2 sanaa päivässä aktiiviseen käyttöön, ei kannata antaa tosiasioiden sotkea innostusta, kun juuri on saanut uuden leikkikalun.

 Kirjoittaminen on sentään tuttua ja helppoa, tekstiä syntyy minulta lähes aina vaivattomasti. Tässä on ehkä vahvin osaamisalueeni, jota voisin muille jakaa. Voin yrittää neuvoa ja tsempata kirjoittamisessa, lukea ja vinkata, miten tekstiä voisi saada paremmaksi.

Toinen osaamisalueeni on arkistoissa toimiminen. Jos joku sattuisi tarvitsemaan apua siihen, miten hakea ehkä vähän epäkonventionaalisestikin tietoa, voisin ideoida sitä hänen kanssaan. Myös Tšekin tasavallan arkistokäytänteet ovat tulleet minulle tutuiksi - kaikkine kafkamaisine mausteineen.

Olen myös aika hyvä verkostoituja. Joku on joskus sanonut minua tässä suhteessa hieman epäsuomalaiseksi "tapaukseksi". En kuitenkaan verkostoidu pelkän verkostoitumisen vuoksi, vaan menen aina asia edellä. Kutsuilla ja tapaamisissa saatan hyvinkin vetäytyä tarkkailijan rooliin, mutta jos minulla on jollekulle läsnäolijalle asiaa, yleensä keksin keinon mennä hänen puheilleen.

Kolmas vahvuuteni on kielten nopea omaksuminen. Sanotaanko, että tarveperusteinen sellainen. Tšekkiäkin olen oppinut aina sitä mukaa kuin sitä tarvitsen. Kaikki kielten osa-alueet eivät ole tasavahvoja, mutta pärjään jo varsin mukavasti niiden tekstien kanssa, joita luen. Ja kaikki keinot otan toki käyttöön, kuten nyt tämän puhelinsovelluksen juuri äsken. Uskoisin voivani vinkata muitakin tälle kieltenoppimisen kiehtovalle tielle.

Nämä osaamiset eivät ole vielä kovinkaan tieteellisiä. Olen juuri aloittamassa prosessia, jossa rajaan tutkimusmateriaalini ja alan miettiä, mikä metodi olisi juuri jetsulleen paras. Aineistoni haltuunottaminen on kehittänyt minussa juuri näitä yllä kuvaamiani taitoja. Vuoden päästä, jos minulta kysyttäisiin, olisin varmasti viisaami ja osaamiseni olisi kehittynyt tutkijamaisemmaksi. Kuitenkin puolustan näitä osaamisalueitani myös, ne ovat tutkijan työkaluja, joita kaikki tarvitsevat. Enää minun tarvitseekin vain tuottaa näillä työkaluilla laadukas sisältö. :)

Lapsuusmuisto ja sekavan sepustuksen turmio

Alkuun pientä valitusta kirjoittamisesta yleensä:

En ymmärrä, miten minulla onkin ollut niin kauhean pahat keskittymisongelmat viime viikkoina. Ok, olen ollut väsynyt ja stressaantunut, mutta ei se nyt ennenkään ole kirjoittamista haitannut. :) Eipä tässä kai muuten niin väliksi olisi, mutta kun piti taas Prahaan saada tekstiä aikaan professori Novotnýlle ja Bradille, joka on amerikkalainen mentorini niinikään Tšekinmaalla.

Kirjoittelin sitten pitkin kevättä mitä kirjoittelin, lopputulos on 2 keskeneräistä lukua (noin 30 sivua yhteensä), joista puuttuu välistä sitä sun tätä ja monesta kohtaa myös se ns. kantava ajatus. Sitten proffa laittaakin viestiä, että hyvä olisi, jos ehtisit lähettämään tekstin viimeistään torstaina, kun hän lähtee netittömälle mökilleen viikoksi ja lukee aikaansaannokseni siellä. Olin suunnitellut kirjoittavani parhaan kykyni mukaan ja vähän edes muokkaavani tuotostani lauantaihin asti, mutta tässä tulikin sitten vähän kiire... Paikkailin mitä pystyin ja jätin toistaiseksi pois kaikista keskeneräisimpiä viritelmiäni sieltä välistä. Suhteellisen hyvillä mielin lähetin luvut proffalle myöhään illalla.

Seuraavana aamuna sitten katselin 3. lukua sillä mielellä, että eihän tämä nyt niin kauhea ollutkaan mitä muistelin, kunnes... Päästyäni luvun loppuun huomasin, että sinne olikin jäänyt sellainen... no, sanotaanko että vähän aistillisempi (tai sellaiseksi tarkoitettu ja yritetty) kohtaus, joka on pahemman kerran kesken. Minun ei ollut tarkoitus sitä sinne jättää, koska sitä piti vähän hioa ja fundeerata ihan omassa päässä ensin. En ole edes varma, sopiiko ko. kohtaus tuohon lukuun. Arvatkaapa hävettääkö nyt... Ja se on tietysti luvun lopussa, eli jää tässä vaiheessa lukijalle viimeiseksi mieleen.

Päättelin kuitenkin, että ei tässä mitkään selitykset auta, vaan täytyy jotenkin leuka pystyssä yrittää mennä liki seitenkymppisen hartaan juutalaisen ja USA:n syvästä etelästä olevan omanikäiseni miehen eteen vastaamaan tekosistani...

Mutta nyt siihen runoon.

* * *

 Lapsuusmuisto

Naapureilla salaliitto,
varastivat sipulit
ja puutkin metsistä kantoineen.

Nuoruudessasi itse
Tapio Rautavaara kysyi sinulta,
mitä lauletaan.

Karjalan kannaksella olit syönyt heiniä
selvitäksesi hengissä.

Nyt mietin,
mitä oikeasti tapahtui
monien muurien takana.

http://runotorstai2.wordpress.com/2013/06/06/290-haaste/

Mielikuvitus

Tuntematon nainen kirpputorilla
seuraa minua,
kun leikin käsiraudoilla.

Lasten lelu siis,
pitää kiirehtiä selittämään,
ettei lukijan mielikuvitus laukkaa.
Niissä jopa luki:
Lone Star State.

Tuntematon nainen sanoo,
että oli löytänyt hääyönä pehmustetut käsiraudat
tyynyn alta.

Ei ollut kuulemma silloin kokeillut,
mutta myöhemmin kylläkin.

En osta kirpputorilta mitään,
sain sieltä rahattakin enemmän kuin tarvitsen.

http://runotorstai2.wordpress.com/2013/05/02/85-haaste/

Toivo

Sinun toinen nimesi on Aleksanteri,
isäsi mukaan.

Kuolemasi jälkeen kuulin sinusta kummia,
siksi kirjeesi lojuvat nyt sohvallani.

Elän elämääsi tänä pääsiäisenä,
kun aurinko kuumottaa multakokkareisiin
mutta tekee hangista hyisiä jäätiköitä.

Haluaisin kysyä sinulta yhtä ja toista,
mutta vastaat enää pelkin aavistuksin.

http://runotorstai2.wordpress.com/2013/03/28/279-haaste/

Viime tippaan jättämisestä

Minulta pyydettiin jo tammikuussa kontribuutiota antologiaan, johon kootaan Prahassa asuvien, englanniksi kirjoittavien tekstejä. Jonkinlaisena etäprahalaisena minut on kelpuutettu mukaan. Näin maaliskuussa minulla on ihan hirveä kiire, mutta en kehdannut kieltäytyä, sitä paitsi tällainen kyhhäilijä ei joka päivä edes pääse antologiaan.

No, tarkoitus oli kirjoittaa 3 pientä tekstiä Suomesta. Aiheet olivat jo valmiina, samoin luonnostelmat. Milloin on deadline? Tänään. Sainko tekstit valmiiksi? En. Ratkaisu: käänsinpä tuossa yön pimeinä tunteina 11 runoani englanniksi. Toivottavasti niistä edes joku kelpaa.

Nyt on jotenkin hirveä hävetysfiilis, että mitä ihmeen sepustusta sitä tulikin lähetettyä. En olisi itse asiassa tässä hässäkässä edes yrittänyt lähettää tekstejä, ellei niitä olisi minulta moneen kertaan pyydetty ja olin luvannut. Lupaus on lupaus.

Kissaakaan ei kiinnosta hätäisesti kötöstetty runous.

M. de Sade ja minä

Otinpa iltapäivällä pienet nokoset ja niiden jälkeen, vähän ennen jumppaan lähtöä, kävin vielä s-postejani läpi. Oli tullut pomolta viesti koulutustarjonnasta. Luin sitä hajamielisenä ja yhtäkkiä silmieni edessä seisoi:

It also occurs to my if you read M. de Sade that a novel like Justine where an innocent girl leaves a French Convent and is raped and torutured precisely because of her innocence and virture is a kind of pornographic paradoy of the novel Pamela where goodness, virtue, and industry must surely prevail.

Mitä ihmettä? Miksi pomo kirjoittaa minulle englanniksi? Miksi hän kirjoittaa minulle Markiisi de Sadesta? Siis oikeasti, mitä ihmettä?

Hetken päästä huomasin, että olinkin jo klikannut epähuomiossa seuraavan viestin. Se olikin sitten mentoriltani, jonka tapasin Prahassa viikko sitten. Nauratti niin paljon, ettei meinannut tulla jumppakassin pakkaamisesta mitään. Se, miksi mentori minulle de Sadesta kirjoittaa, jääköön tällä erää arvoitukseksi. :)

Itävaltaunkarilaista muotia esillä Prahassa, kansallismuseossa

 

Eeva-Liisa Mannerin inspiroimana

Runotorstain tekstihaasteena on tällä kertaa Mannerin runo, löytyy tämän linkin takaa:

http://runotorstai2.wordpress.com/2013/02/21/275-haaste/


Ja sitten itse runoon:

Nukun vintillä ja kirjoitan.
Kevättalven yö terästää
rautasaappaiden kaiun.
Enkä tiedä aloittaisinko
urakan
verestä vai sametista.

Nälkä

Urheilija näkee unta
leivästä, jota syötyä ei koskaan
enää tee mieli lisää.

Organisaatio syöttää
potkut saaneille puuroa
toivoen,
että se riittää yhteiskuntavastuusta.

Soppakeittiön jono
Turun torilla
kasvaa ja kasvaa vaan,
eikä entinen kollega,
jota tavallisesti en jaksaisi kuunnella,
katso päin.

Eikä urheilija palaa enää stadionille,
vaikka leipä vain unta olikin.


http://runotorstai2.wordpress.com/2013/02/14/274-haaste/

Oranssi

Oxford Street suoritetaan päästä päähän
jubileum-viikonloppuna.
Etsitään sinistä mekkoa.
Vettä pirskottuu kasvoihin,
vaikkei sada.
Välillä aurinko näyttäytyy
hikisenkosteassa iltapäivässä.

Suoritteesta tuloksena on
vain oranssi bolero muovikassissa.
Ja reipas kävelylenkki.
Kun pitää sinisestä,
on pakko pitää oranssistakin.

Yö Utöllä

Käsivoiteessa tuoksuu Amerikka, astetta parempien motellien Amerikka. Tällä kanelintuoksulla on nyt pärjättävä, kun tehoseerumit jäivät kotiin - tarkoituksella. Tiedän, että huomenna iho on auki, mutta tänä yönä Amerikka on täällä. Eikä ensimmäistä kertaa. Kappelin hopeakynttelikkö on nyt tyhjä, mutta jouluyönä sen kymmenen kynttilää palavat, kukin hukkuneen amerikkalaisen merimiehen muistolle.

Kettu juoksee kylätieltä kallioille, kala suussa. Laiva on satamassa, nuori merimies sanoo, että lähtö on vasta aamulla. Tiedämme. Tuuli, tyynen päivän jälkeen, puhaltaa - muuten on hiljaista.

Vuoteessa palelen, vaikka makuupussissa patterin vieressä. Uneksin kummitädistä, jonka kanssa kuljen pientä metsätietä ja käännymme polulle, jonka viittana on puusta veistetty karhu. Olemme matkalla ostamaan vaatekankaita. Herään unesta ja nousen hetkeksi istumaan. Luotsiveneet lepäävät laiturissa, kuulen yhä tuulen. Aamu sarastaa jo pohjolanvärisenä, vaaleanpunaisena.

Kolmetoista

Sen runon muistan aina,
vaikken sisältöä päähäni saa.
Kirjoitin sen sunnuntaina
kun kesä oli jäänyt taa.

Olit aiheena  runossa sinä
sekä pimenevä kylätie.
Kuka mahdoinkaan olla  minä
- se unohtunut jo lie.

Olit poika suuren maailman,
peräti Ruotsista.
Minä ymmälläni olin aivan
oudosta aksentista.

Eilen pomppasisun kuvas
mun Linkedin-profiiliin.
Eikä tunteeni ollut karvas,
vaikka kovin niin vannottiin.

En kuitenkaan klikannut sua,
kuten varmaan käsität
On runo vain mikä liikuttaa mua,
en tahdo et' sen vesität.

Se runo seuraa mua  aina,
onneks' sanoja en enää muista.
Sen kirjoitti joku vihervaarananna
iältään kolmetoista.

http://runoruno.vuodatus.net/blog/4414910/26-haaste/

August Strindberg - tuo kirjallinen mahalasku

Kirsti Ellilä bloggaa näköjään August Strindbergistä. Siitäpä heräsi sellainen muisto varhaisnuoruudesta, että meillä oli kotona hyllysssä Palkkapiian poika, osat 1 ja 2. Olin suuresti vaikuttunut osasta 1, koin suurta sympatiaa Strindbergiä kohtaan, kuinka kova kohtalo hänellä olikaan ollut. Jostakin syystä en heti perään kuitenkaan tarttunut osaan 1, vaan luin välissä muuta. Ehkä myös kesä vei ulos kavereiden luo, tms. Muistan nimittäin istuneeni kaivonkannella hellehattupäässä lukemassa ko. kirjaa.

Sitten jossakin vaiheessa, syksymmällä, joku kertoi minulle, että Palkkapiian poika on Strindbergin kuvitteellinen elämäkerta. Hän ei ole koskaan mitään kurjuutta nähnytkään, vaan elänyt itse palvelusväen ympäröimänä koko ikänsä. Kirjansa kautta hän halusi puuttua työväenluokan epäkohtiin. En koskaan lukenut Palkkapiian poika, osa 2:ta.

Miksi koskettavuus hävisi, miksi tunsin oloni pahasti petetyksi? Eihän kirja väittänyt koskaan olevansa mitään muuta kuin fiktiota. Tätä kysymystä pohdin yhä. Luultavasti pohdin sitä vielä vuonna 2013.

Kaikkea hyvää ensi vuoteen teille, jotka blogiani luette!

Voima

Kun palaan kotiin
sinisten varjojen keskelle,
ovat portaat jo lakaistut lumesta
- minun ovellani
ja naapurin.

http://runoruno.vuodatus.net/blog/4292574/267-haaste/

Kolmiodraama

Tuijotan ruosteenpunaista kolmiota
enkä koe sitä,
mitä nyt pitäisi kokea.

Sama kolmio on mahtipontisessa
muistomerkissä,
joka myös tyhjentää tunteiden
salalokerotkin.

Pitäisi olla liikuttunut,
tai edes liikkua.
Mutta päässäni hakkaa vain
sini, kosini ja tangentti.

Pythagoras pyörtyisi,
Sokrates joisi myrkkymaljan nopeammin
ja Arkhimedes Syrakusalainen antaisi
roomalaisen sotilaan sotkea ympyränsä,
jos he näkisivät minut
ja ruosteenpunaisen kolmion.

PS Oikeastaan tuo kolmiodraama-haastesana sopisi Miian ja Tomášin tarinaan. :) Toivottavasti saan pian taas sopivia luppohetkiä jatkaa heidän seikkailujaan ihmissuhteiden ja historian ihmeellisissä maailmoissa.

 http://runoruno.vuodatus.net/blog/4091376/266-haaste/

Puhdistuksen kellari

Ihan pakko oli (talon omistajien luvalla) ottaa kuvia saarenmaalaisesta kellarista, joka on samaa tyylilä kuin mitä Sofi Oksanen kuvaa romaanissaan Puhdistus.

Rento

Lehmusten viileä varjo alkukesän helteessä.
Jäätelökioskin mittari näyttää 26.
Iltapäivällä väsyttää jo hiukan,
epätodellinen tunne valtaa minut.
Kuin olisin ulkomailla,
ilma on leppeä ja vihreys heleää.

Sänkitukkainen nainen istuu lehmuksessa ja lukee kirjaa.
Tuomiokirkon kello lyö neljänneksen.
Uudenmaankadun liikenneruuhka aaltoilee ääninä,
jotka jäävät resonoimaan päälakeni pinnalle,
eivät korviin asti ulotu.

Lumous katoaa Aninkaistenmäessä,.
Joen toinen puoli on uusi keskusta,
taakse jää vanha varjoineen,
ihmeineen,
legendoineen.

* * *

Kun nyt runotorstain merkeissä olen aiheessa nimeltä Turku, niin kerronpa tässä vielä kaupan päälle tapahtuman Samppalinnan maauimalasta tämän viikon alkupuolelta. (Samppalinna on muuten paratiisi maan päällä. Voiko ihminen muuta toivoa kuin aamu-uintia ja sen päälle saunaa ollakseen onnellinen?)

Olin siis uinnin jälkeen saunassa ja siellä kaksi nuorta naista keskusteli. Heidän välillään käytiin tällainen dialogi:
- Sulla on raidat.
- Joo, nää on nyt kolmannen kerran raidat.
- Oho, aika hyvin.
- Paitsi täällä pyllyssä mulla näkyy vielä viime talven Espanja.

Ensin luulin, että puhuttiin hiuksista, mutta sitten tajusinkin...

No comments

On olemassa blogi,
jota kymmenet käyvät lukemassa päivittäin.

Se haukkuu kaikki englantia väärin kirjoittavat
piruparat.

Todellisuudessa sen kirjoittaja on mitä kiltein,
mutta netissä riistäytyy helvetti valloilleen
- vaikka bloggaaja onkin pappi.

Joka kerta nettivaeltaja blogiin pysähtyessään miettii,
miksi kommenttiosasto huokuu positiivisuutta.

Vaikka hiljaiseksi jää
nettivaeltajakin.

http://runoruno.vuodatus.net/blog/3198027/242-haaste/

Kuva ei sinällään liity runoon eikä kyseiseen blogiin, mutta onpahan näppäys Turun yliopiston kirjaston lukusalista.

Hyväätekevä hieronta

Kävin tänään pitkästä aikaa hierojalla. Minulla on kolmen kerran hierontakortti, josta yksi oli käytetty, kaksi vielä jäljellä.

- No, mitenkäs edellinen hieronta meni, tuliko mitään oireita?
- Itse asiassa, jotkut kohdat särkivät vielä neljä-viisi päivää jälkeenpäin, että jos sitä voimaa vähän...
- Joo, se on sitä kun kuona-aineeet poistuu. Hyvä hyvä, pitääkin tuntua. Mitäs me tänään tehdään.
- Jos tehtäisiin selkä ja kädet, kuten viime kerrallakin.
-Selvä.

 * * *

- Ai jai, tässä sinulla onkin oikein paha kohta, tässä vasemman lavan vieressä.
- Ei ihme, kun olen vasenkätinen ja kirjoitan paljon, myös käsin.
- Onko tässä tuntoa enää ollenkaan?
- Jaa että mitä?
- Niin ei tämä lapa varmaan enää tunnukaan yhtään, niin on jumissa, niin jumissa.
- Kyllä siinä vähän pistelyä on joskus ollut, mutta ei se nyt tunnoton ole.

* * *

- No sattuukos tämä, kun tästä kädestä oikein otetaan.
- Ei varsinaisesti satu, mutta vähän vain sormet puutuvat.
- Näin niitä kuona-aineita poistetaan, saa se vähän sattuakin.

Yritin olla paljastamatta, että sattuu, kun arvasin, että se sattuminen on sitä kuona-aineiden poistumista, mutta vikaan meni, hieroja vain innostuu hieromaan enemmän.

- Ranteet sulla on ihan tukossa. Sattuuko, kun hieron tästä näin.
- Ei tunnu yhtään. (Tällä kertaa vastaus on täysin totuudenmukainen.)
- No se on sitten kuollut se ranne, kih, kih, kih.
- Niin kai sitten.
- Eikö tosiaan yhtään tunnu, tosi kovaa painan.
- Ei Ehkä ne on tukkiutuneet lattiaremonttia tehdessä, ainakin sormet kipeytyivät, kun revittiin  vanhaa muovimattoa irti.

* * *

- Siirrytäänpäs tänne vasemmalle puolelle. Tämäkö se on se kipeytynyt sormi.
- Sekin.
- Kauheeta kun sulla on tukkoset sormet ja ranteet. Eikö tämäkään tunnu?
- Ei.
- Eikö edes tämä?
- No nyt tuntuu muljahtelua, mutta ei se satu.
- Kauheeta, kauheeta, edes mulla ei oo näin tukkoiset sormet, ja mulla ne vasta tukkoiset sormet onkin.

* * *

- No niin, se onkin sitten siinä tällä erää. Ihan rauhassa nouset, ei mitään kiirettä. Ja vettä pitää juoda ja olla rennosti koko illan. Nyt varmaan tämän jälkeen on tosi tosi kipeet lihakset monta päivää, semmoista se on aina kun kuona-aineet lähtee ja elimistö puhdistuu.

Nousen ylös rauhallisesti, ja usean minuutin ajan näen kaiken kuin sumun läpi. Oikeastaan vasta kotiin päästyäni maisema kirkastuu.

* * *

ps. Miksi aina kun kokeilen uutta ruokavaliota, ovat pahanolon tunteet sitä, että elimistö puhdistuu, eikä sitä, että mieli nyt vaan tekee Fazerin sinistä?.Miksi aina kun kokeilen uutta kosmetiikkaa, punaiset läikät naamalla on ihon puhdistumista eikä sitä, että tuotteessa on ties mitä kemikaaleja? Miksi se, että hieronta sattuu vielä päivien päästä, on kuona-aineiden lähtöä, eikä sitä, että hieroja runnoo?