torstai 29. syyskuuta 2011

Hapakka (Miia ja Tomáš osa 16)

Denisa irvisti, ja puna Miian kasvoilla vain syveni. Denisa ei kuitenkaan näyttänyt kiinnittävän asiaan mitään huomiota.
- Kamalaa kahvia, hän puuskahti ja lusikoi kulhosta lisää sokeria.
Miia nautiskeli kaakaonsa vähän kitkerästä mausta, sokeria hän oli pirskottanut vain vähän, sillä hänestä kaakaossa saikin tuntua pieni happamuus.
- Niin mitä siitä  Rybářista? Denisa jatkoi
- Ei mitään, Miia sanoi haudaten kasvonsa kuppiin ja toivoen, että lämpö punaisi poskia vielä enemmän.

Samaan aikaan slovakialaisessa laaksossa Tomáš penkoi mummolansa keittiön kaappeja. Nälkä oli päässyt yllättämään kirjeenlukijan. Enolta ei tietenkään kannattaisi lähteä ruokaa kerjäämään, ja ohi ajaessaan Tomáš oli huomannut, että kyläkauppias oli lopettanut. Vai olikohan hän lopettanut jo aikoja sitten. Kaapista löytyi vain teetä ja kuivatettuja omenoita. Teevettä keitellessään Tomáš pureskeli omenoita ja mietti, missä lähin ruokakauppa mahtaa nykyään olla. Omenoissa maistui pihapuun omenoiden happamuus. Jakubin kuva oli pöydällä ja Tomáš mietti kuumeisesti, mistä nuo piirteet olivat niin tutut.

http://leelia.vuodatus.net/blog/2956870/252-hapakka/

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Evakkous (Miia ja Tomáš osa 15)

Tomáš istahti mummin ja ukin kamarin nojatuoliin, aivan kirjahyllyn viereen. Hän laittoi Raamatun kirjoituspöydälle, mutta tarttui kirjepinkkaan. Hän yritti muistella, mitä äiti oli joskus puhunut Kiinaan lähteneestä Marenka-tädistä, tai äidin isotädistä. Jos äidin kertomukset muistiuvat mieleen oikein, kyseessä oli vanhapiikatäti, joka oli päättänyt lähteä tekemään osansa maailman pelastamiseksi, sairaanhoitaja koulutukseltaan.


Tiibetissä Marenka-täti ja hänen kollegansa olivat törmänneet erittäin omanarvontuntoiseen kansaan, joka oli suuresta armosta antanut heidän asua teltassa kylän laidalla, vaikka lunta tuli talvisin saman verran kuin Karpaateilla. Kaksi vuotta he olivat tehneet kaikista aliarvostetuinta hommaa, pyykkäämistä, kunnes joku oli tullut kysymään, onko eurooppalaisnaisilla jotakin asiaakin. Siitä oli alkanut pienen raamattupiirin pito. Sen enempää ei äiti tiennyt isotätinsä vaiheista. Jostakin syystä Tomáš oli aina olettanut, että Marenka piti loppuelämänsä kituliasta raamattupiiriään himalajalaisessa kylässä.


Kuitenkin nämä kiertokirjeet antoivat aivan toisen kuvan edesmenneestä sukulaisesta. Hän kuvailee värikkäästi niin tiibetiläisten juhlia ja muita tapoja kuin työssään tapaamiansa ihmisiä. Tietyt nimet vilahtelevat melkein joka kirjeessä, esimerkiksi paikallinen mies nimeltä Norbu tuntuu seuraavan Marenkaa joka paikkaan tulkkina. Kirjepinkan puolivälissä paljastuu, että Norbu on jopa käynyt Bratislavassa Marenkan kanssa ja saanut mukaansa ompeluseurojen virkkaamia myssyjä. Marenkan hyviksi eurooppalaisiksi työtovereiksi osoittautuvat saksalainen pastoripariskunta Helmut  ja Reinhild sekä norjalainen  lääkäri Jens.


Tomáš ehti silmäillä kirjeet melkein loppuun ennen kuin ovelle koputetaan.
- Vai sinä, en tuota autoa tunnistanut, eno sanoo.
- Laina-auto.
- Mitäs sinä tuota niin täältä... täällä...
- Evakossa. Sähköremontti.
- Jaa jaa, no ei kai siinä sitten mitään. Mistäs nuo paperit muuten ovat?
Vasta nyt Tomáš huomasi, ettei hän muistanutkaan kätkeä Marenka-tädin kirjeitä rynnätessään ovelle.
- Mummin talouskouluaikaisia papereita, löytyivät tuolta kirjahyllystä, kun etsin iltalukemista.
-Jaa, vastaa eno heilauttaen kättään väheksyvästi.
- En minä aio teitä häiritä viikkoa enempää.


Eno mutisi jotakin iltateestä ja Tomášin oikeudesta oleskella äitinsä puoleisessa osassa taloa. Hän sattui vilkaisemaan eteisen lattialle ennen poistumistaan. Lattialla oli valokuva.
- Kenenkäs kuva tämä on?
- Taisi pudota täältä mummin papereista. Anna se tänne.
- Jakub 1915. Onko tämä äidin käsialaa?
- On, mummin nuoruuden käsialaa.
- Sinähän nämä paremmin tiedät, historioitsija ja kaikkea. Mutta joo, on siinä samaa koristeellisuutta kuin äidin käsialassa, oikeassa olet, poika.


Ovi pamahti kiinni ja Tomáš jäi tutkimaan valokuvaa eteisen hämärässä. Se esitti noin vuoden ikäistä poikaa. Tomáš  poimi pinkasta vuosien 1914-1916 kirjeet saadakseen selville, kuka Jakub oli ja minkä kirjeen välissä hänen kuvansa on luultavimmin ollut. Ratkaisun etsiminen oli kuitenkin tuloksetonta, kuvasta tai Jakubista ei mainuttu kirjeissä sanallakaan.


Samaan aikaan Prahassa Miia istui yhdessä Vanhankaupungin kahviloista Denisan kanssa. Denisa oli historioitsija, johon hän oli tutustunut arkistoreissuillaan.
- Yksi kysymys, onko Rybář täällä yleinen nimi?
- Ei ihan harvinainenkaan, miksi kysyt?
- Se vain liittyy tähän mitä etsin, ei siitä sen enempää.
- Mia, aina niin salaperäinen.Minä kun luulin, että te suomalaiset juoksette historian perässä vain siellä menetetyssä Karjalassa. Ensimmäistä kertaa kuulen, että joku ryntää Suomesta Euroopan ääriin ja juoksee haamujen perässä. Muuten, nyt kun mietin, niin yhden opiskelukaverini sukunimi oli Rybář.


Miia toivoi, ettei Denisa huomannut punaa hänen poskillaan.


http://leelia.vuodatus.net/blog/2956869/251-evakkous/

perjantai 16. syyskuuta 2011

Sataa

Myrskyä päin
pitäis kai svengailla näin.
Ja laulaa
sateessa.

Mut mä pusken vain päin
suuta mutristan näin.
Veisaan
korkeintaan
virsiä.

http://runoruno.vuodatus.net/blog/3012748/216-haaste/

* * *

Viime viikkoina olen nykerrellyt sellaista käsikirjoitusta, jota aloitin Prahassa ja jolle olen sieltä saanut "hovikriitikkoja", kirjoitan sitä siis englanniksi. Kyseessä on jonkinlainen fantasiaromaanin yritelmä, josta en itsekään oikein tiedä, mihin se vie.

Joka tapauksessa, huomasin äskettäin, että Kreetta Onkelin kirja nimeltä Beige on tunnelmaltaan hyvin samanlainen kuin tuo työn alla oleva tarinani. Huomaan saavani Onkelilta inspiraatiota erilaisten tunnelmakohtausten luomiseen, josta aion hänelle krediitit antaa, jos teksti joskus näkee päivänvalon.

Mielenkiintoista, miten aivan erilainen kirja saattaa toimia tällä lailla inspiraation lähteenä, tai miten aivan erilaisesta tekstistä voi löytää samanlaisuutta omansa kanssa.

maanantai 12. syyskuuta 2011

Kiertokirje (Miia ja Tomáš osa 14)

Miia ei ollut koskaan aikaisemmin jättänyt tulematta sota-arkistolle, ja hänen sovitusta tapaamisesta lipeäminen järkytti Tomášia enemmän kuin hän olisi itsestään uskonut. Naiset eivät häntä ennenkään saaneet hetkahtamaan omine oikkuineen. Jokin ääni miehen sisällä kuitenkin kertoi, ettei Miialla nyt ollut kyseessä oikuttelusta, vaan jostakin ihan muusta.

Ei Tomášilla oikeasti mitään talvilomapäiviä ollut jäljellä, mutta hän päätti silti lähteä kaupungin ulkopuolelle, jos mahdollista, koko loppuviikoksi. Tai ainakin useammaksi päiväksi. Ei hän välittänyt siitä, miten selittäisi poissaolonsa pomolle, kun iltapäivisin hänen pitäisi pitää sotamuseon kirjastoa pystyssä. Ehkä flunssa on hyvä syy? Alkava heinänuha kenties menisi astmasta? Kai ne kirjat siellä ilman häntäkin pölyttyisivät.

Tomášia ei yhtään huvittanut ajaa, hän heräsi aamuyöstä ehtiäkseen ensimmäiseen Bratislavan-junaan. Herääminen ei haitannut, sillä junassa oli aikaa torkkua melkein viisi tuntia. Vain Brnossa hän havahtui pieneksi hetkeksi, kun vaunuun nousi suurehko joukko teekkareita. Hekään eivät olleet äänekästä lajia, joten matka jatkui unisena loppuun saakka.

Perillä Bratislavassa  Tomáš osti kertalipun ratikkaan, kioskimummo näytti samanlaiselta kuin kaikki nämä vuodet, jotka Tomáš oli Prahaan matkannut. Hänen puinen pömpelinsä sen sijaan näytti yhä ränsistyneemmältä. Ratikka oli täynnä, mutta se ei Tomášia haitannut, hänellä oli pelkkä reppu selässä ja siellä minimivarustus.

Taas kerran hän kadehti Pavolia jo tämän asunnolle kävellessään. Koskaan ei hänellä olisi varaa asua Prahan vanhassa keskustassa, eikä varmasti Bratislavankaan, mutta Pavolilla oli perintökämppä talossa, joka oli kuin linnanmuuri. Jo kaukaa Tomáš näki, että Pavol nojaili ikkunastaan tupakoiden, ja kun hän tuli lähemmäksi, ystävä katosi ikkunasta. Pian ulko-ovi aukesi.

- Autoa jos saisi lainaan?
Pavol kaivoi avaimet taskustaan ja tumppasi toisella kädellä tupakan.
- Viimeistään sunnuntaina toisin takaisin.
Pavol heilautti kättään ja hetken he molemmat seisoivat hiljaa. Sitten Tomáš lähti kävelemään kohti parkkipaikkaa, joka oli melko kaukana, sillä vanhassa keskustassa ei yleensä ollut asukaspysäköintiä.

Hän ajoi tauoitta. Slovakian köyhin laakso tuntui taas vähän köyhemmältä kuin ennen. Sen keskellä oli kilometritolkulla autotehtaan aluetta, joka tietenkin oli saanut luvat rakentaa kauneimmille jokinäkymille.

Perille tultuaan hän huomasi helpotuksekseen, ettei eno ollut kotona. Slovakian-mummola oli jaettu kahteen osaan, enon ja äidin puoleen. Äidin puolta asuivat isovanhemmat kuolemaansa saakka ja enon puolta tietysti eno perheineen. Talon suuri ullakkokin oli jaettu kahtia ja enon puolelle olivat jääneet suvun paperit, jotka sinne oli kätketty vuonna 1968.  Äidin muistikuvan mukaan ullakolla oli oma piilo myös isän suvun papereille. Ukkikaan ei ollut niitä saanut käydä tutkimassa, saati sitten Tomášin äiti tai Tomáš itse. Ei auttanut perustella edes sillä, että opiskeli historiaa, Eno oli taipumaton.

Kerran kuitenkin Tomáš oli hiipinyt ukkinsa pyynnöstä salaa enon puolen ullakolle. Tai saattoi olla, että hän oli ollut vielä niin pieni, että oli päässyt sinne muka leikkimään. Ukki oli pyytänyt hakemaan kätköstä vanhan perheraamatun, jota hän halusi pitää käsissään vielä edes kerran elämässään. Tomáš muisti, että Raamatun välissä oli ollut joitankin papereita, ehkä niissä olisi jotakin kiinnostavaa. Häntä harmitti ikuisesti, ettei hän ollut samalla napannut mukaansa edes yhtä paperipinkkaa Raamatun vierestä. Eno ei nimittäin koskaan huomannut Raamatun katoamista, tuskin olisi osannut kaivata papereitakaan.

Äidin puolen avain oli tutussa piilossa, vanhan kanalan kivijalan kolossa. Puutarhan villiintyminen näkyi jo näin keväällä, mutta rehottaessaankin maapläntti tuotti vielä niin paljon satoa, ettei äiti ollut jaksanut siistiä paikkoja. Äidin puolella tuoksui mummola aina vaan. Tomáš kuvitteli ukin köpsyttelevän kamarista ja mummin leikkaamassa marjapensaita, hän saattoi jopa kuulla heidän liikkeensä ja aistia heidän läsnäolonsa.

Perheraaamattu oli kamarin kirjahyllyssä, luultavasti Ukki oli sen siihen viimeksi laittanut. Vapisevin sormin Tomáš avasi sen. Samalla aukeamalla, jolla oli kuvattuna israelilaisten kultainen vasikka, löytyi hänen muistamansa paperipinkka.Kirjeitä.

Lähempi tarkastelu kuitenkin osoitti, etteivät ne olleet varsinaisia suvun kirjeitä, vaan jonkun lähetyssaarnaajana toimineen kaukaisen tädin kiertokirjeitä 1900-luvun alun Kiinasta.

torstai 8. syyskuuta 2011

Uusi

Keltaiset lehdet puutalon aitaa vasten
ja auringon lempeä valo iltapäivässä
muistuttavat,
että kaikella on loppunsa.

Opettaja sanoo,
että en usko teidän kenenkään tulevan
hautajaisiini,
vaikka salaa varmasti haaveilette
siitä.

Radiossa kerrotaan joulukoristeista,
niitä voi jo ostaa huomisesta alkaen.
Ei täällä,
mutta New Yorkissa.

http://runoruno.vuodatus.net/blog/3006081/215-haaste/

tiistai 6. syyskuuta 2011

Katkelma kuvitteellisesta romaanista (Miia ja Tomáš osa 13)

Oli vielä aamuinen raukea tunnelma. Miia sulki matkapuhelimensa, molemmat matkapuhelimensa. Mukaan hän otti ne kuitenkin. Hän tunsi pienen omantunnon pistoksen näin toimiessaan, sillä Tomáš odottelisi häntä sovittuna aikana kuvalaatikoiden keskellä. Ei Miia itsekään tiennyt, miksi toimi näin, yhdellä tekstiviestillä olisi voinut saada tiedon Tomášille, että nyt en tulekaan tänään. Hän muisteli aikaa, jolloin matkapuhelimia ei ollut eikä kukaan osannut olla huolissaan, jos toinen jätti satunnaisesti tulematta paikalle.

Puhelinten lisäksi Miia pakkasi reppuunsa ylimääräisen neuleen, kukkaron ja kirjan. Aamun reipas viileys sai hänet kävelemään rivakasti; reitti oli helppo- kaksi suoraa katua ja hän oli jo Vyšehradin muurilla. Aina täällä kulkiessaan hänelle tuli outo assosiaatio Lappeenrantaan ja sen linnoitusvalleihin, vaikka ympäristö oli muuten aivan erilainen.

Alhaalla, pitkän pudotuksen päässä virtasi Vltava  varman tuntuisesti, minne sitten virtasikaan. Sen molemmilla rannoilla kulkivat autot, kuin helminauhan helmet. Uimastadion ja sen katsomo kimaltelivat pieninä läiskinä joen tuntumassa. Tuuli puhalteli näissä korkeuksissa, joten Miia kaiveli taskustaan käsineet.

Hän tiesi, että hautausmaalla menisi taas kauan. Kuuluisuuksien kivet olivat tuttuja, mutta silti hänen piti mennä ihmettelemään toinen toistaan persoonallisempia hautakiviä. Vain vanha mies haravoi edellisen syksyn lehtiä, muita ei hautausmalla ollut. Pari kynttilää liekutteli siellä ja täällä.



Kun viileys muistutti Miiaa elämän realiteeteista, hän käveli hitaasti, hieman jo kylmän kangistamana yhdelle linnoituksen pääkaduista, mutkaiselle ja mukulakiviselle. Siellä avattiin pientä kahvilaa, jonka kyltti mainosti kuumia juomia ja voileipiä myös englanniksi.

Saatuaan paksun clubivoileivän ja mustaa teetä pöytään tarjottuna Miia kaiveli repusta kirjan. Hän joutui yhä hieromaan käsiään yhteen sivuja selatessaan. Romaani alkoi sanoilla: "Kaukana Espanjan vuoristossa..."


http://leelia.vuodatus.net/blog/2956864/24-katkelma-kuvitteellisesta-romaanista/

torstai 1. syyskuuta 2011

Fantasia (Miia ja Tomáš osa 12)

Ei ole tietoa, missä vaiheessa Miia tarkkaanottaen havaitsi, ettei hänellä ollut enää päätä. Ehkä satunnainen peiliin vilkaisu Tasavallan aukion ostoskeskuksessa paljasti tämän epätavallisen tosiseikan. Kummallista oli, että pään puuttumisesta huolimatta hän pystyi yhä näkemään, kuulemaan ja aistimaan kaiken normaalisti. Mikään muu ei ollut muuttunut, ainoastaan pää oli kadonnut jossakin vaiheessa jonnekin.

- Näetkö sinä minut tosiaan, oli Tomáš kysynyt asiantilan havaittuaan.
- Kyllä, havaitsen sinut tällä tyhjällä tilalla, jossa ennen oli pää, sitä on hankala selittää.

Miia osti itselleen kullanvaalean peruukin ja kaksi hilkkaa, vihreän ja mustan. Niitä käyttämällä ei päättömyys paljastuisi ihan heti, ja kadulla voisi kulkea vähän huomiotaherättämättömämmin. Juuri kun hän oli kokeilemassa vihreää hilkkaa peruukin päälle, hän säpsähti.

Levoton uni oli vääntänyt Miian aivan sängyn reunalle, puolet päästä ja niskasta olivat melkein ilmassa. Hiki ja kierteinen peitto tukahduttivat vieläkin. Kun hän nousi ylös, oli hänen pakko kokeilla hiuksiaan ja kallonsa muotoja.

Aamukaakaota keitellessään Miia tulkitsi unen niin, että hänen olisi syytä pitää hieman taukoa keskitysleireistä ja giljotiineista.

http://leelia.vuodatus.net/blog/2956861/248-fantasia/

Kafkan patsas Prahan juutalaiskorttelin kulmalla