Kyhhäys: Paljoksunta (Miia ja Tomáš osa 5)

Miia oli paikalla aikaisin. Kadulta oli hankala löytää vankilan pihalle, mutta lopulta hän huomasi portaat, jotka veivät sinne suoraan. Tomášia ei vielä näkynyt eikä ketään muutakaan, joten hetken Miia mietti, mahtaako hän varmasti oikena päivänä paikalla. Toukokuun 5. nyt kuitenkin oli, silloin oli tapaaminen sovittu.

Miia jäi seisomaan talon nurkalle, ja pian paikalle ilmestyi nuoria sotilaita. Kukin heistä kantoi kahta suurta seppelettä, Tšekin väreissä. Vieressä olevan oikeustalon edessä seisoi muutamia valokuvaajia. Ihmisiä alkoi kerääntyä paikalle. Monet olivat jo hauraanvanhoja, joukossa oli kuitenkin monenikäisiä. Muutamaa minuuttia ennen kahtatoista Tomáš saapui paikalle. Ratikka oli juuttunut liikenneruuhkaan, siitä viivytys.

Oikeustalon pihalle kaartoi musta auto, valokuvaajat aktivoituivat. Tunnelma oli niin latautunut ja Miialle vieras, ettei hän osannut kysyä, kuka merkkihenkilö sieltä saapui. Kamerat räpsyivät, kun autosta noussut mies käveli väkijoukon eteen, hänen kannoillaan seurasi kaksi muuta miestä. He lähtivät johtamaan kulkuetta vankilan porteista sisään.

Melkein jokaisella rakennuskompleksin seinällä ja nurkalla oli jokin muistolaatta. Jokaiselle muistolaatalle jätettiin seppele. Miiaa harmitti, ettei hän osannut kieltä kuin muutaman sanan, joten hänelle jäi epäselväksi, minkä tai kenen muistoa milloinkin kunnioitettiin.

Matka jatkui sisälle vankilarakennukseen. Tässä nyt oli se Tomášin mainitsema museo. Ihmiset eivät kuitenkaan jääneet katsomaan näyttelyesineitä, vaan jatkoivat matkaansa pieneen huoneeseen. Tomáš viittilöi Miiaa tulemaan sinne myös.

Kun Miia näki, mitä huoneessa oli, hän tunsi veren pakenevan kasvoiltaan ja jalkojen muuttuvan hyytelöksi. Sisäinen tunne oli kummallinen sekoitus raivoa ja pelkoa, mutta toisaalta kiitollisuutta. Raivoa siitä, että ihmiskunta on kykeneväinen järjettömiin julmuuksiin, primitiivistä pelkoa tämän yllättävän näyn edessä. Raivoa myös siitä, että Tomáš ei ollut ennakkoon varoittanut tästä näystä. Samalla hän oli oudosti kiitollinen siitä, että Tomáš oli tuonut hänet tänne.

Giljotiinin vierellä piti mies lyhyen puheen, sitten joku alkoi soittaa huilulla Tšekin kansallislaulua Missä on kotini. Kaikissa muissa tilanteissa laulu oli Miiasta kuulostanut pubista palaavan tšekin hoilotukselta, mutta ei nyt. Laulun soidessa nuoret sotilaat laskivat seppeleen giljotiinille. Miiakin itki.

Seuraavaksi tavalliset prahalaiset laskivat omat kukkansa. Samassa hetkessä Miia tajusi, että nämä olivat giljotiinilla surmattujen omaisia.

Hetken he seisoivat katselemassa muistolaattoja huoneen seinällä. Niihin oli kaiverrettu jokaisen uhrin nimi, syntymä- ja kuolinaika. Laattoja oli koko seinän pituudelta, suurin osa surmatuista oli oppineita ihmisiä, kulttuuripersoonia ja taiteilijoita. Vasta ulkona, auringon paisteessa ja purevassa kevättuulessa, Tomáš ensimmäistä kertaa sanoi jotakin.
- Näetkö tuon bistron tuolla vankila-alueen rajalla? Se on nimeltään Viattomille.