Miia tunki Kafkan novellit taskuunsa ja lähti kävelemään. Frank ja vuokraisäntä katsoivat hänen peräänsä, kun hän avasi ja sulki portin robottimaisesti, mutta kumpikaan ei sanonut mitään. Ilma oli jo leuto, kesäinen. Lähistöllä oleva kenttä oli ensimmäistä kertaa täyttynyt jalkapallon pelaajista. Miia meni korkean verkkoaidan viereen, katseli ja kuunteli.
Kuitenkin hänen ajatuksensa olivat hänen isovanhemmissaan, mummi oli "Latokartanon piikalikka", niin kuin äiti oli aina sanonut. Mummi oli lähtenyt sodan jälkeen Norjaan, puhtaasti seikkailunhalustaan. Ei maattoman miehen tyttärellä ollut paljon vaihtoehtoja, itse oli elämänsyrjään kiinni päästävä. Jalkapallon kuvat ja äänet sekoittuivat Miian omaan sisäiseen maailmaan, sekä tutkimukseen, jonka hän oli lukenut vähän ennen Suomesta lähtöään. Tutkimuksen mukaan nykysuomalaiset ovat tasapuolisesti maattomien ja maata omistavien esi-isien jälkeläisiä. Molemmat ryhmät menestyvät nykyään yhtä hyvin. Miia päätti, että tutkimus olisi hänenkin kohdallaan totta.
Yhtäkkiä soi puhelin taskussa.
- Mia, tavataanko maanantaina arkistossa? Minulla on vähän asiaa. Tai paljonkin.
- Niin minullakin, kai.
Ilma oli muuttunut jo asteen viielemmäksi, kun Miia käveli takaisin kotiin. Frank seisoi ulko-ovella ja väisti kohteliaasti, kun Miia tuli sisään.
- Minä jo melkein huolestuin, hän sanoi Miian selälle.
http://leelia.vuodatus.net/blog/3114099/2-2-latokartanon-piikalikka/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti