Tomáš oli ratkaisunsa tehnyt jo ennen lounastaukoa. Pelkkä ranskalainen panssarivaunuintoilijakin oli ollut hänelle liikaa, mutta tunnelman kruunasi itävaltalainen, äärioikeistolaiseksikin syytetty nykyhistoriantutkija, jonka aksentista ei saanut selvää eikä sisällössäkään tuntunut olevan päätä eikä häntää. Niinpä Tomáš söi lounaan, joka oli tietysti knöödeleitä lihakastikkeessa sekä kirsikkamehua, hyvästeli lyhyesti tuttavansa ja häipyi.
Oikeastaan hän olisi halunnut ajella ratikalla sota-arkistoon, mutta tiesi metron nopeammaksi vaihtoehdoksi. Pitkään hän ei ehtinyt raittiissa ilmassa olemaan, sillä metron sisäänkäynti oli aivan yliopistorakennuksen nurkalla. Hän katseli matkustajia. Miehiä, joilta fasismi oli vienyt lapsuuden, kommunismi nuoruuden, kapitalismi työpaikan ja verottaja varmaan seuraavaksi halvan oluen. Koululaisia reppuineen, vaikka kello ei ollut vielä kahtatoistakaan. Turisteja, jotka tukkivat ovet niin sisään kuin uloskin pyrkiviltä.
Tomášin viereen istui mies, joka näytti ihan kylähullulta Slovakian-mummolan naapurista. Huhuttiin, että tuo kylähullu olisi ollut 1950-luvulla pahamaineisessa Leopoldovin vankilassa eikä siksi oikein koskaan palautunut ennalleen. Tämä vieressä istuva mies kaivoi salkustaan kansion, jossa luki: Prague Congress of Clinical Psychiatry 2011.
Palattuaan takaisin maan pinnalle Tomáš käveli pienen hetken sota-arkiston edustalla olevassa puistossa. Kaupungin viheryksikkö oli tuonut multaa viheralueille ja istuttanut useita uusia puita. Vanhat, jo lahonneet puut makasivat vielä paksuina rankoina, niiden oksat oli jo viety pois. Aikansa puuvanhuksia surtuaan Tomáš heilautti vartijalle kättään ja ovelle kulkukorttiaan.
Kuvakokoelman blondi tuli jo ensimmäisissä portaissa vastaan.
- Jätin sen suomalaisen katselemaan omin päin kuvia, Zdenka laittakoon ovet kiinni lähtiessään. Minä lähden pitämään ylityövapaita.
- Aina parempi, sanoi Tomáš vahingossa ääneen.
Hän löysi Miian kumartuneena kuvien ylle, tämä oli levitellyt koko ison pöydän täyteen kuvakortteja. Niissä jokaisessa oli vangin kuva. Miian kädessä oli tuttuakin tutumpi kuva miehestä, joka virnisteli vuorimaiseman keskellä. Kun hän näki Tomášin, hän häkeltyi, mutta vain alle sekunniksi. Sitten hän sanoi:
- Aika vaikea hakea sinisiä silmiä mustavalkoisista kuvista.
- Varsinkin, kun minun silmät ovat ruskeat, Tomáš vastasi.
Miia alkoi nauraa ääneen.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2769139/246-liirum-vai-laarum/
-
Hyvin kulkee tarina, vaan en olisi sitä kyllä liirumlaarumiksi tunnistanut :) Jatka vaan samaa rataa.
VastaaPoista