Tomáš purki reppunsa vähät tavarat ja meni sängylle pitkäkseen. Hänestä näytti epäilyttävästi siltä, että joku olisi käynyt hänen huoneessaan. Kaoottisessa pöydässä oli oma sisäinen logiikkansa, jonka Tomáš vain itse tiesi. Hän silmäili pöydällä olevia tavaroita terävästi ja totesi, että yhtä paperipinkkaa oli selvästi selailtu. Ajatus ei häntä miellyttänyt.
Ensin Tomáš ajatteli mennä kohtaamaan Miia ja Matej suoraan pihalle, mutta hän äkkäsi eteisen pöydältä pokkarikameran. Hän arvasi sen Miian kameraksi ja alkoi selailla sen kortilla olevia kuvia. Suurin osa kuvista oli nyt Tomášille ymmärrettävämpiä, kun hän oli alkanut päästä vähän hajulle, mitä Miia etsi. Kuvia tšekkiläisistä pakkotyöläisistä eri puolilta natsi-Saksaa, samoin kuvia vangeista. Välissä oli turistille tyypillisiä kuvia ja otoksia erikoisista näkymistä eri puolilta Prahaa.
Kun kuvia oli klikkailtu yli puolen välin, Tomáš näki sen, mitä oli aavistanutkin löytävänsä. Kuva, useitakin kuvia lääkäristä työssään ja vapaa-ajalla. Seinillä hakaristejä. Jokaisen kuvan tekstistä oli otettu varmuuden vuoksi erillinen kuva, josta tekstin pystyi lukemaan. Joka ikisessä kuvatekstissä luki: Pan Doktor Rybář.
Tomáš vilkaisi taas olohuoneen ikkunasta ulos. Hän näki Matejn asettelevan kulahtanutta, mummonsa sosialismin aikana kutomaa, ruskeaa villatakkiaan Miian harteille. Villatakin sinapinkeltaiset raidat näyttivät kevätvalossa normaaliakin ankeammalta.
