Tomáš vilkaisi keittiön ikkunasta ja näki Miian ja Matejn istumassa puutarhakeinussa. Ilta-aurinko vaalensi heidän kasvonsa, eikä Tomáš siten pystynyt näkemään heidän ilmeitään. Hän marssi Matejn huoneeseen ja huomasi pedin olevan sijattu, mutta asuntoon vakivarusteena kuuluva varatäkki lojui työtuolin päällä. Tomáš meni takaisin keittiön ja jäi seuraamaan keinussa istujia, pää käsiin nojaten.
Miia hymyili, kasvojen lihakset olivat jumiutuneet tekohymyyn. Ilta oli ollut hauska ja Mataj osasi totisesti laittaa ruokaa ja pitää hyvää seuraa. Vielä pikkutunneilla, varatäkkiin kääriytyneenä Miia oli ajatellut, että ottaa aamulla puheeksi Doktor Rybářin kuvat ja dokumentit ja kysyy Matejlta, mitä tämä tietää Tomášin menneisyydestä.
Aamulla kaikki näytti toisenlaiselta, vaikka aamiainen oli yhtä huolellisesti, melkein rakkaudella valmistettu, kuin illallinenkin. Matej ei kuitenkaan olisi henkilö, jolle Miia voisi uskoutua. Ja miksi olisikaan, eiväthän he edes tunteneet. Sitä paitsi, Matej hoiti melkein kaiken puhumisen, nytkin hän oli puhunut jo usean minuutin kvarkeista ja niiden arvoituksista ja kuinka ne ovat toistensa vankeja.
Miian ainoa mielikuva kvarkeista oli jokin epämääräinen maininta yläasteen fysiikankirjassa. Kun Miian isä oli lukenut tuota kirjaa, hän oli vain puuskahtanut, ettei ole koskaan kuullutkaan tuollaisista kvarkeista eikä usko mitään tuollaista olevan olemassakaan. Miia yritti pidätellä sekä hymyä että haukotusta.
http://leelia.vuodatus.net/blog/3114059/270-kvarkkien-runous/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti