Kerrankin äiti kuunteli Miiaa keskeyttämättä. Hän sai kuulla päämäärättömästä etsinnästä, johon Miian oli ajanut vain toivo siitä, että ukki löytyisi. Miia kertoi myös Tomášista ja siitä, miten asiat eivät heidän välillään ole nyt oikein mitenkään. Äiti tuntui ymmärtävän. Hän jopa ehdotti, että Miia tekisi tutkintonsa loppuun ja yrittäisi saada tästä etsimistyöstä graduaiheen.
- Miten sinä keksit lähteä Prahaan etsimään?
- Norjan sota-arkistossa oli epäselvä viittaus ukin äitiin: "mahdollisesti Tšekkoslovakian kansalainen".
- Miksi ukista sitten on tiedot Norjan sota-arkistossa?
- Koska hän osallistui vastarintaliikkeeseen ja joutui siitä keskitysleirille.
- Keskitysleirille Norjassa?
- Niin.
- Miksi et ole aiemmin kertonut tästä minulle?
- Yritinhän minä monet kerrat. Muistatko, kun yritin kertoa tästä silloin, kun muistelit, ettei ukki koskaan halunnut matkustaa junassa. Ehkä hän muisti kuljetuksen leirille ja yritti unohtaa.
Langan päähän tuli hiljaisuus.
Samaan aikaan toisaalla Tomáš hypisteli tohtori Rybářin papereita. Hän mietti, oliko hänen isoisänsä lähettänyt moniakin vankijuniin. Kuvamateriaalissa näkyi vain isoisä polttelemassa sikaria paikallisten natsijohtajien kanssa, monessa kuvassa oli itse Karl Frank, tai isoisä seuraamassa vaaleahiuksisia nuoria urheilemassa. Tomáš mietti, olisiko hän tummaverisenä kelvannut joukkoon. Samassa puhelin soi, soittaja oli Miia.
- Juttelin tuossa äidin kanssa Skypessa ja halusin vain kertoa sinullekin, että ukki joutui Norjassa leirille, ehkä siksi hän ei koskaan halunnut enää matkustaa junissa.
Tomáš ei saanut vastatuksi mitään.
- Niin, ajattelin vain, että sinunkin olisi tämä tärkeä tietää. Olisi pitänyt kertoa jo kauan sitten, ukki oli vastarintaliikkeessä...
Miia kuuli langanpäästä vain tukahdutetun nyyhkytyksen.
http://leelia.vuodatus.net/blog/3114094/28-kiskojen-viema/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti