Tekniikan ihmeitä (Miia ja Tomáš osa 22)

Kun asunnon ovi kolahti Matejn perässä kiinni, Miia hiipi keittiöön. Hän odotti näkevänsä pelkistetyn ja vähän sotkuisen keittiön, mutta kaikki olikin putipuhdasta ja työtasoilla oli monenlaisia keittiötyökaluja ja laitteita. Tässä keittiössä laitettiin selvästikin ruokaa, ei vain lämmitelty eineksiä.

Miia ei uskaltanut koskea keittiössä mihinkään, joten hän meni takaisin Tomášin huoneeseen. Siellä ei ollut yhtä siistiä kuin keittiössä, joten hän päätteli keittiön olevan Matejn valtakuntaa. Hänen oli pakko kurkistaa toiseen makuuhuoneeseen ja huomasi arvailunsa oikeaksi. Huone oli siisti ja hyllyssä oli pitkä rivi keittokirjoja. Kynnyksen yli hän ei kuitenkaan astunut.

Hän palasi Tomášin huoneeseen ja äkkäsi kirjoituspöydällä paksun nipun valokopioita. Ne olivat levällään, ikään kuin Tomáš olisi hetki sitten niitä selaillut ja heittänyt ensimmäiselle näkemälleen vaakatasolle pinnalle. Miia poimi pinkan, suurin osa papereista oli täynnä konekirjoitettua tekstiä. Dokumenttia tai dokumentteja oli kirjoitettu monenlaisilla kirjoituskoneilla, osasta taisi olla mustekin jo loppu, joten lukeminen oli hankalaa. Kieli vaihteli englannin ja saksan välillä. Hetkittäin Miia pystyi lukemaan, mutta erityisesti himmeällä kirjoitettu saksan kieli oli hankalaa. Kyseessä oli oikeudenkäyntipöytäkirja, sen verran hänkin ymmärsi.

Miia luki ja luki, hän ei antanut vaikeiden sanojen häiritä, kieli kantoi tekstiä ja jollakin mystisellä tasolla hän ymmärsi kaiken, vaikkei aina ymmärtänytkään kaikkea. Hänen pulssinsa löi tiuhaan ja kädet hikosivat. Doktor Rybářin nimi toistui toistumistaan pöytäkirjan sivuilla.

Onnekseen Miia havahtui, kun ovi taas kolahti. Hän asetteli pinkan takaisin pöydälle, kädet vapisivat ja hän toivoi, että ne jäisivät suurin piirtein saman näköiseen kasaan kuin missä olivat olleetkin. Matej oli purkamassa kahta Albertin kassia, täynnä kasviksia, lihaa, leikkeleitä ja juustoja. Oli myös marjoja ja hedelmiä. Pian Miia pääsi seuraamaan Matejn ruuanlaittoa, joka oli tyyliltään hyvin tekniikkapainotteista.

http://leelia.vuodatus.net/blog/2956896/261-tekniikan-ihmeita/

Talven merkit

Ei kylmää,
mutta niin märkää,
ettei ulos viitsi mennä.

Ei Juicen adventtisohjoa
kynnettäväksi.
Ei edes nurmikoiden härmää kiiltävää,
niin kuin laulussa
englantilaisesta talvesta.

Vain yö päivän lyhentää.

 http://runoruno.vuodatus.net/blog/3071580/226-haaste/

Ääni, jonka viimeksi kuulit kodin ulkopuolella

Pieni piipitys ja sirputus,
jota ei aina edes noteeraa,
on alkanut kuulua jasmiinipensaasta.

Pensas on risukkoinen.
Vieläkö sen ehtisi leikata?
Vai säästääkö pitäisi,
kun viime talvi sen runnoi?

Hetken on paha mieli,
kun ei tiaisilla
auringonkukkaakaan.
Mutta sitten näen,
että ne ovat syöneet
ison osan
marjakanervasta.


http://runoruno.vuodatus.net/blog/3067034/225-haaste/


* * *

Laitetaanpa tähän vielä vähän mietteitä kirjoittamisesta yleensä, kun eilen niin hyvin alkuunkin pääsin. Amerikkalainen opettajani viime keväältä on pyytänyt minulta muutamaan kertaan tekstejäni luettavksi. Hän on itse julkaissut ja palkittukin kirjailija, joten kynnys on ollut kova. Olen lukenut hänen novellejaan ja tiedän, etten ole lainkaan samassa sarjassa kirjoittajana hänen kanssaan - enkä tule olemaankaan. Eilen kuitenkin laitoin 16 sivua hänelle tekstiäni, jotakin sellaista, mitä nyt kehtaan juuri ja juuri laittaa. Nyt jo hävettää...

Presidentti Kennedyn autossa

Runotorstain haasteeseen yritän tälläkin viikolla vastata, mutta se on kovin hankalaa. En vain saa päivän ensimmäistä kodin ulkopuolista ääntä bongatuksi. Juuri nyt toivoisin, että se olisi kissan naukaisu, nimittäin postiluukusta tuli lappu, jossa tiedotettiin viime yönä meidän pihapiiristä karanneesta pikkukissasta. Oli pakkasyö, joten toivottavasti kissa on vielä kunnossa ja löytyy.

Luovien tekstien kirjoittaminen on ollut tuskallista viime aikoina. Gradu on sentään mennyt läpi, joten sitä ei nyt tarvitse enää murehtia - tosin lausuntoa siitä vielä odottelen. Jotenkin tuntuu jännältä ajatella, että graduni taltioituu jonnekin kirjaston tietokannan uumeniin  sekä laitoksen omaan arkistoon, ja sitten ehkä joskus vuosien päästä joku sitä lueskelee. Mutta joku aina tulee luovan työskentelyn tielle. On seminaariristeilyä, kodin asioiden hoitamista, kulttuurielämyksiä, työtä, ihmisten tapaamista ja mitä kaikkea.

Jokin aika sitten näin unen, jossa istuin avoauton takapenkillä. Samassa hetkessä kun tajusin, että etupenkillä istuivat Jacqueline ja JFK, kuului laukaus, jonka seuraukset me tiedämme. Piilouduin takapenkin jalkatilaan ja makasin siellä jonkin aikaa. Sitten ryömin ulos ja pakenin. Yhtäkkiä olin jossakin vanhassa puutalossa. Äitini oli siellä ja kerroin hänelle, että olin Kennedyjen autossa, hän sanoi tietävänsä, että John Kennedy on ammuttu ja nyt minun pitää piiloutua. Hän piilotti minut vanhanaikaiseen vaatekomeroon. Istuin siellä kenkähyllyn päällä pimeässä. Tähän heräsin.

Pusukone (Miia ja Tomáš osa 21)

Miia soitti ovisummeria numero 19 moneen kertaan, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Pian joku rappukäytävän kulkija, tyttö pyykkikassinsa kanssa, päästi Miian sisälle. Hän istahti portaille, vaikkei itsekään oikein ymmärtänyt, miksi aikaansa näin tuhlasi. Hän laittoi takkinsa hupun päähän ja painoi päänsä seinää vasten. Silmät kiinni hänen mielensä alkoi assosioida kummallisia asioita.

Jo lapsesta saakka Miia oli silmät sulkiessaan nähnyt erilaisia kasvoja, hassuja, pelottavia, ystävällisiä ja ilkikurisia. Kun hän liikutteli silmiään luomet kiinni, kasvojen ilmeet muuttuivat, pian myös niiden piirteet. Nyt hämärässä rappukäytävässä kasvot alkoivat myös puhua. Ne toistivat erisävyisin äänin kysymystä:
- Muistatko luokkaretken Brunbergin tehtaalle?

Muistihan Miia, erityisesti pusukoneen, jota koko luokka oli ihmetellyt. Samalla oli ratkennut se arvoitus, miten vaahto saadaan suklaakuoren sisään, konehan sen kaiken teki, eikä kukaan ihminen valanut jokaista pusua erikseen. Sitä Miia sen sijaan ei muistanut, milloin hän viimeksi olisi uhrannut ajatustakaan ala-asteen luokkaretkelle.

Hän huomasi liikuttelevansa sormiaan, kun muisteli pusumaistajaisia tuotantohihnan loppupäässä. Juuri kun hän oli nuolaisemassa huuliaan, ovi numero 19 aukesi. Miian silmät rävähtivät auki. Asunnosta tulvahtanut kirkas valo aiheutti niissä särkyä. 

- Sinä olet varmaan Mia, sanoi mies, jolla oli kädessään kulunut nahkalaukku.
- Ja sinä olet?
- Matej. Tomášin kämppäkaveri. Tule sisään.
- En minä, kun ei Tomáš ole kotona kerran.
- Niin, hän lähtee joskus aina reissuilleen. Tule nyt kuitenkin sisään, minä käyn asioilla, kestää korkeintaan tunnin. Syödään sitten vaikka lounasta. Meillä on täällä lehtiä, joita voit lukea ajankuluksi.

 Pian Miia istui yksin Tomášin huoneessa. Ovi pamahti kiinni Matejn jäljessä ja Miia jäi jähmettyneenä istumaan Tomášin sängylle.

http://leelia.vuodatus.net/blog/2956894/260-pusukone/

Taikaluku (Miia ja Tomáš osa 20)

Seuraavana aamuna  Miia päätti lähteä kävelemään. Hän varmisti, että tietokone ja ulkoinen kiintolevy olivat hyvässä tallessa, sitten hän laittoi asunnon oven takalukkoon. Rappukäytävän eläkeläissetä ja hänen Amelie-koiransa köpöttelivät ohi ja katselivat toimenpidettä ihmeissään. Ehkä hekin panivat merkille suomalaisen epänormaalin varovaisuuden.

Miia käveli mutkittelevien katujen kautta ylös kalliolle. Pienkerrostalot muuttuivat omakotitaloiksi, sitten kallion harjalla oli pieni puisto, jossa Miia seisoi hetken ja katseli kehätien liittymää ja sen kiireisiä autoja.  Portaat johtivat alas Vltavan rantaan. Niitä oli loputtoman paljon.

Matka jatkui suurta valtakatua pitkin, liikenne jyräsi vieressä, ja se sai Miian pulssin kiihtymään. Pian oli aika kääntyä vasemmalle ja kulkea pienen teollisuusalueen läpi. Teollisuusrakennusten ja karujen liiketilojen takana oli muutama kerrostalo, joita niiden yhteispihan istutukset suojasivat kauniisti. Miia löysi kerrankin oikean talon pyörimättä yhtään eksyksissä. Tomášin ovisummerissa oli Miian onnennumero, 19.

Samaan aikaan Bratislavassa oli ilma viilentynyt epätavallisen kylmäksi. Tomáš hieroi käsiään yhteen ja yritti vielä kerran Pavolin ovikoodia - turhaan. Ystävä ei myöskään vastannut puhelimeen. Jos jotenkin pääsisi edes rappukäytävään, niin odottaminen olisi lämpimämpää, mutta kukaan ei edes kulkenut ulko-ovesta.

Aikansa värjöteltyään Tomáš käveli muutaman kymmenen metrin päähän, pieneen bagelikahvilaan. Hän muisteli, että samalla paikalla oli ennen ollut meluisa kapakka, jossa Pavolin kanssa tuli vietettyä ilta jos toinenkin. Nyt hän tilasi kinkku-pekonibagelin ja ison kupin kaakaota. Ruokaa odotellessaan hän kaiveli valkokuva-albumin repustaan ja alkoi selailla sitä hajamielisesti. Viileästä ilmasta sisälle ja lämpimään pääseminen oli tehnyt hänen olonsa kevyesti uneliaaksi.

http://leelia.vuodatus.net/blog/2956891/25-taikaluku/

Torstai

Se oli päivä, jolloin piti opettaa
8D:tä.
Sitä 8D:tä.

Koko vuosi,
koska ei ollut mitään jaksojärjestelmiä.

Tunti englantia
- toinen ruotsia.

Jo maanantaina alkoi mahaa särkeä,
kun ajatteli,
että pian on taas torstai.

Pojilla oli tukka silmillä,
tytöillä mustat silmänympärykset,
paitsi sillä yhdellä,
jolla ei meikkiä eikä kavereita.

Hiljaisuus.

Pekka piti keskisormea pystyssä
molemmat kaksi tuntia,
joka viikko,
koko vuoden ajan.

Minusta se oli aika hyvä saavutus.

Hätävarjelun liioittelu (Miia ja Tomáš osa 19)

Samaan aikaan Prahassa Miia oli jatkanut kuvakokoelman tutkimista omin päin. Sanakirja apunaan hän tavaili kuvien tekstejä. Hän manaili kuvien sekavaa järjestystä, monessa laatikossa ei ollut selkeää tekstiä kyljessä, josta voisi päätellä, minkä tyyppisiä kuvia ne sisältävät. Kaiken kukkuraksi blondi nainen oli kertonut hänelle, että viereisessä huoneessa laatikoita on vielä lisää.

Hiki, tuskanhiki nousi Miialla pintaan. Sitten yhtäkkiä, selattuaan muutaman sataa himmeää ja epäonnistunutta otosta, joiden aiheista  ei edes ottanut selkoa, käteen osui pinkka terävälaatuisia mustavalkoisia kuvia. Ne olivat selvästi oma kokonaisuutensa, jotka  näyttivät siltä kuin ne olisi tungettu kaikkien muiden sekalaisten kuvien joukkoon . Monessa kuvassa siintelivät taustalla lumihuippuiset vuoret. Miia kopioi joka ikisen kuvan ja kuvatekstin.

Asunnolla hän kopioi kuvat kameran muistikortilta sekä kannettavalleen että ulkoiselle kiintolevylle. Hän väänsi oven takalukkoon, mitä hän ei koskaan normaalisti tehnyt. Oli kirkas huhtikuun ilta, mutta Miia veti myös verhot ikkunan eteen. Aarre oli löytynyt ja se olisi täällä tallessa.

http://leelia.vuodatus.net/blog/2956888/258-hatavarjelun-liioittelu/

Koti

http://runoruno.vuodatus.net/blog/3054957/223-haaste/

Seinät ja lämpö,
katto
ja kattoikkuna olisi kiva.

Nettiyhteys, josta aukeavat
maailmat,
vaikka itse en jaksaisi muuta
kuin rakennella seiniä.

Sänky
tarpeeksi mukava
ja valaisin.
Vieressä pino kirjoja.

Ihmisiä,
joskus vain netin kautta
on ihan jees.
Kunhan useimmiten
luona on joku.

* * *

Viime viikkoina en ole saanut kirjoitettua niin paljon kuin haluaisin. Se ei suinkaan johdu aiheiden puutteesta, vaan aikapulasta ja siitä, että syksyllä nukuttaa. Olen kirjoitellut ajatuksia ranskalaisin viivoin omaan "idealaariini", etteivät vallan katoa. Nolointa on, etten ole jaksanut kirjoittaa edes sähköposteja, joiden ei pitäisi viedä paljonkaan energiaa.

Se harmittaa myös, että olen nähnyt joitakin vahvoja unia, joita en muista enää, koska en muistanut heti kirjoittaa niitä ylös. Viime viikolla näin kuitenkin unta, jossa olin kivisen, mutta kirkasvetisen puron rannassa. Joki oli leveä eikä vastarantaa edes näkynyt. Yhtäkkiä paikalle tuli vanha kiinalaisnainen noin 5-vuotias tyttö selässään. Kysyin häneltä, eikö joki ole liian syvä ylitettäväksi. Hän vastasi, ettei tiedä, pääseekö toiselle puolelle, mutta hän aikoo silti yrittää. Heräsin tunteeseen, jossa ihailin hänen uhkarohkeuttaan.