Kvarkkien runous (Miia ja Tomáš osa 26)

Tomáš vilkaisi keittiön ikkunasta ja näki Miian ja Matejn istumassa puutarhakeinussa. Ilta-aurinko vaalensi heidän kasvonsa, eikä Tomáš siten pystynyt näkemään heidän ilmeitään. Hän marssi Matejn huoneeseen ja huomasi pedin olevan sijattu, mutta asuntoon vakivarusteena kuuluva varatäkki lojui työtuolin päällä. Tomáš meni takaisin keittiön ja jäi seuraamaan keinussa istujia, pää käsiin nojaten.

Miia hymyili, kasvojen lihakset olivat jumiutuneet tekohymyyn. Ilta oli ollut hauska ja Mataj osasi totisesti laittaa ruokaa ja pitää hyvää seuraa. Vielä pikkutunneilla, varatäkkiin kääriytyneenä Miia oli ajatellut, että ottaa aamulla puheeksi Doktor Rybářin kuvat ja dokumentit ja kysyy Matejlta, mitä tämä tietää Tomášin menneisyydestä.

Aamulla kaikki näytti toisenlaiselta, vaikka aamiainen oli yhtä huolellisesti, melkein rakkaudella valmistettu, kuin illallinenkin. Matej ei kuitenkaan olisi henkilö, jolle Miia voisi uskoutua. Ja miksi olisikaan, eiväthän he edes tunteneet. Sitä paitsi, Matej hoiti melkein kaiken puhumisen, nytkin hän oli puhunut jo usean minuutin kvarkeista ja niiden arvoituksista ja  kuinka ne ovat toistensa vankeja.

Miian ainoa mielikuva kvarkeista oli jokin epämääräinen maininta yläasteen fysiikankirjassa. Kun Miian isä oli lukenut tuota kirjaa, hän oli vain puuskahtanut, ettei ole koskaan kuullutkaan tuollaisista kvarkeista eikä usko mitään tuollaista olevan olemassakaan. Miia yritti pidätellä sekä hymyä että haukotusta.

http://leelia.vuodatus.net/blog/3114059/270-kvarkkien-runous/

Jätin

Missä se tapahtuikaan?
Sinun kuvasi loin,
hahmosi,
ja jätin rannalle seisomaan.

Se oliko Saaremaalla,
tuona päivänä,
jonka jälkeen iho halkeili?
Pilvetön taivas
eikä saarella suojaa.

Vai oliko se Kanaalin rannalla?
Tuijotatko Ranskan rantaa?

Muistan vain vilkaisseeni sinuun
viimeisen kerran
vuokra-auton takapenkiltä
tietäen,
että jos näen sinut vielä,
en enää tunnista.

http://runoruno.vuodatus.net/blog/3135599/232-haaste/

Kertomattomat tarinat (Miia ja Tomáš osa 25)

Aamujuna Bratislavasta Prahaan lähti puolityhjänä. Tomáš istui tuijottaen vaalean miehen valokuvaa. Hän yritti miettiä, mitkä vuoret taustalla siintelivät, mutta maisema ei näyttänyt tutulta. Joskin mustavalkoisesta kuvasta oli hankala sanoa mitään. Hän yritti soittaa Miialle, mutta tämä ei vastannut.

Iltapäivällä Tomáš kolisteli kotiovestaan sisälle ja heitti likapyykit koneeseen. Pitkästä aikaa häntä huvitti vihellellä, vaikka asiat tuntuivat olevan enemmän tai vähemmän pielessä. Mieli oli kevyt ja halusi vahvaa kahvia.

Keittiön pöydällä lojui astioita, mikä hämmästytti Tomášia, sillä Matej ei yleensä jättänyt tiskejä. Tarkemmin katsottuaan Tomáš huomasi niiden olevan kahden ihmisen aamiaisastiat.


http://leelia.vuodatus.net/blog/3114057/26-kertomattomat-tarinat/

Poliisi

Olit vaalea
ja univormussa.
Siitä on jo vuosia,
olin vasta viisitoista.
Tiedän,
ettet muista minua.
Minä muistan sinut aina.

http://runoruno.vuodatus.net/blog/3130245/231-haaste/

Lupaus

Kun revin tämän muovimaton irti,
niin huone näyttää jo paremmalta.
Kohta saan uuutta pintaa,
sen tekeminen on helpompaa.

Vaikka kädet ovat kipeät
sormista kyynärpäihin,
ja lehden selailukin tekee kipeää,
on kaikki ympärillä kaunista
aivan pian.


http://runoruno.vuodatus.net/blog/3125071/230-haaste/

Huomenna (Miia ja Tomáš osa 24)

Tomáš hotkaisi lopun ruokansa ja ryysti yhdellä vedolla haaleat juomat kupin pohjalta. Sitten hän survoi valokuva-albumin takaisin reppuun. Hän joutui taistelemaan puolipitkien kalsareiden kanssa, jotka väkisin yrittivät kiertyä albumin ympärille. Vielä rutistettu lautasliina bagelin käärepaperin kanssa samaan myttyyn ja ulos.

Pavol seisoskeli kotitalonsa pihalla, kun Tomáš tuli paikalle. Hän vain nyökkäsi saatuaan avaimet takaisin ja huitaisi kädellään torjuvasti Tomášin tarjotessa bensarahaa. Oikeastaan sanaakaan ei vaihdettu ennen kuin he menivät sisälle. Sielläkin hiljaisuus jatkui ja Tomáš vaistosi, että vanha ystävä odottaa hienotunteisesti, vaikka arvaa, että jotakin on tapahtunut.

Pavol sytytti tupakan ja kumartui ravistelemaan tuhkia avonaisesta ikkunasta, selin Tomášiin, joka ähelsi albumia taas ulos repusta. Pavol tuli istumaan häntä vastapäätä, ja pikaisen selailun jälkeen Tomáš näytti albumista kuvan vaaleasta miehestä villapaidassa. Sen jälkeen ulos tuli koko tarina, vaivatta, ja Pavol vain kuunteli nyökytellen.

- Ja tämä sama kuva on Miialla mukana sota-arkistossa?
- Niin.
- Eikä suostu kertomaan, miksi?
- En ole kysynytkään. Tuntuu, ettei siitä voi kysyä.
- Mia on kaukaa Suomesta, miten hänellä voi olla teidän sukuunne liittyvä kuva?
- En ymmärrä, mutta siitä lähtien, kun näin sen tytön eksyksissä sota-arkiston käytävillä, aavistin, että meillä on jokin salattu yhteys. Se raukka joutui jopa tunnustamaan minulle, etteivät historiallisen tutkimuksen metodit ole oikein hanskassa. Etsi jotakin kuumeisesti sieltä ja täältä.
- Mistä sitten aavistit, että kuva voisi olla teillä perhealbumissa?
- En minä sitä aavistanutkaan, se vain... putosi käteeni. Mitä minä nyt teen?
- Siinäpä se.
- Ehkä tästä pitää lähteä junalle saman tien.

Samassa Tomášin puhelin soi. Pomo kysyi, joko flunssa on paranemaan päin, ja Tomáš sanoi, ettei enää ole kuumettakaan. Pomo käski pysyä poissa vielä viikonlopun yli, sillä Prahassa riehui erittäin ärhäkkä influenssavirus, eikä hän missään tapauksessa haluaisi saada tartuntaa.

- Taitaa olla niin, että minun juna lähtee vasta huomenna, Tomáš sanoi puhelun päätyttyä.

http://leelia.vuodatus.net/blog/2956906/265-huomenna/

Manaaja (Miia ja Tomáš osa 23)

 Bratislavassa Tomáš söi bageliaan ja selaili samalla mummolasta nappaamaansa vanhaa valokuva-albumia. Hän joutui koko ajan pyyhkimään sormiaan lautasliinaan, ettei tahraisi albumin sivuja. Hän tiesi myös varsin hyvin, ettei tällainen selailu ja syöminen yhtä aikaa ollut yhtään viisasta. Yhtäkkiä hän havahtui ajatukseen, että minnehän ne Marie-tädin kirjeet mahtoivat jäädä, vesivahingon tapahduttua oli kaikki edennyt niin nopeasti, ettei hän muistanut koko kirjeitä.

Tarjoilija vilkuili kummissaan tiskin takaa, kun Tomáš alkoi penkoa ylitäyttä reppuaan. Hikiset vaatteet päätyivät kasaksi viereiselle tuolille, eikä Tomášia yhtään hävettänyt. Pian häneltä pääsi helpotuksen huokaus, hän oli vaistomaisesti laittanut kuin laittanutkin kirjeet reppuun, ne löytyivät aivan repun pohjalta kaiken sinne joskus unohdetun pikkutavaran seasta.

Tuntemattomien ihmisten kuvien tuijottelu oli turhauttavaa. Jo kauan sitten kuolleet tuijottivat takaisin, kun Tomášin väsymyksen sumentama katse pyyhkäisi yli. Yhtä sivua kääntäessään hän tunsi kuitenkin jotakin määrittelemätöntä sisällään, ehkä tämä oli sitä, mistä Miia käytti nimitystä etiäinen. Tomáš ei kuitenkaan rationaalisessa mielessään voinut uskoa siihen, että erakoituneet ihmiset sisimmässään aavistaisivat, että joku on tulossa heitä tapaamaan. Tai ainakaan ei ollut voinut uskoa ennen tätä.

Hän peruutti edelliselle aukeamalle tuntien, kuin koko käsivarsi olisi tulessa. Keho ikään kuin halusi jättää menneisyyden tapahtumat pimentoon, mutta tutkijan rationaalinen mieli vaati totuutta, jos sitä nyt oli saatavissa ja mitä se sitten ikinä olisikaan.

Aukeaman vasemmassa alanurkassa oli pieni kuva, joka häneltä oli jäänyt äsken huomaamatta. Mies, tuttuakin tutumpi, vaaleat hiukset ja kuviollinen villapaita.


http://leelia.vuodatus.net/blog/2956900/262-manaaja/