Tomáš hotkaisi lopun ruokansa ja ryysti yhdellä vedolla haaleat juomat kupin pohjalta. Sitten hän survoi valokuva-albumin takaisin reppuun. Hän joutui taistelemaan puolipitkien kalsareiden kanssa, jotka väkisin yrittivät kiertyä albumin ympärille. Vielä rutistettu lautasliina bagelin käärepaperin kanssa samaan myttyyn ja ulos.
Pavol seisoskeli kotitalonsa pihalla, kun Tomáš tuli paikalle. Hän vain nyökkäsi saatuaan avaimet takaisin ja huitaisi kädellään torjuvasti Tomášin tarjotessa bensarahaa. Oikeastaan sanaakaan ei vaihdettu ennen kuin he menivät sisälle. Sielläkin hiljaisuus jatkui ja Tomáš vaistosi, että vanha ystävä odottaa hienotunteisesti, vaikka arvaa, että jotakin on tapahtunut.
Pavol sytytti tupakan ja kumartui ravistelemaan tuhkia avonaisesta ikkunasta, selin Tomášiin, joka ähelsi albumia taas ulos repusta. Pavol tuli istumaan häntä vastapäätä, ja pikaisen selailun jälkeen Tomáš näytti albumista kuvan vaaleasta miehestä villapaidassa. Sen jälkeen ulos tuli koko tarina, vaivatta, ja Pavol vain kuunteli nyökytellen.
- Ja tämä sama kuva on Miialla mukana sota-arkistossa?
- Niin.
- Eikä suostu kertomaan, miksi?
- En ole kysynytkään. Tuntuu, ettei siitä voi kysyä.
- Mia on kaukaa Suomesta, miten hänellä voi olla teidän sukuunne liittyvä kuva?
- En ymmärrä, mutta siitä lähtien, kun näin sen tytön eksyksissä sota-arkiston käytävillä, aavistin, että meillä on jokin salattu yhteys. Se raukka joutui jopa tunnustamaan minulle, etteivät historiallisen tutkimuksen metodit ole oikein hanskassa. Etsi jotakin kuumeisesti sieltä ja täältä.
- Mistä sitten aavistit, että kuva voisi olla teillä perhealbumissa?
- En minä sitä aavistanutkaan, se vain... putosi käteeni. Mitä minä nyt teen?
- Siinäpä se.
- Ehkä tästä pitää lähteä junalle saman tien.
Samassa Tomášin puhelin soi. Pomo kysyi, joko flunssa on paranemaan päin, ja Tomáš sanoi, ettei enää ole kuumettakaan. Pomo käski pysyä poissa vielä viikonlopun yli, sillä Prahassa riehui erittäin ärhäkkä influenssavirus, eikä hän missään tapauksessa haluaisi saada tartuntaa.
- Taitaa olla niin, että minun juna lähtee vasta huomenna, Tomáš sanoi puhelun päätyttyä.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2956906/265-huomenna/
tiistai 27. joulukuuta 2011
keskiviikko 7. joulukuuta 2011
Manaaja (Miia ja Tomáš osa 23)
Bratislavassa Tomáš söi bageliaan ja selaili samalla mummolasta nappaamaansa vanhaa valokuva-albumia. Hän joutui koko ajan pyyhkimään sormiaan lautasliinaan, ettei tahraisi albumin sivuja. Hän tiesi myös varsin hyvin, ettei tällainen selailu ja syöminen yhtä aikaa ollut yhtään viisasta. Yhtäkkiä hän havahtui ajatukseen, että minnehän ne Marie-tädin kirjeet mahtoivat jäädä, vesivahingon tapahduttua oli kaikki edennyt niin nopeasti, ettei hän muistanut koko kirjeitä.
Tarjoilija vilkuili kummissaan tiskin takaa, kun Tomáš alkoi penkoa ylitäyttä reppuaan. Hikiset vaatteet päätyivät kasaksi viereiselle tuolille, eikä Tomášia yhtään hävettänyt. Pian häneltä pääsi helpotuksen huokaus, hän oli vaistomaisesti laittanut kuin laittanutkin kirjeet reppuun, ne löytyivät aivan repun pohjalta kaiken sinne joskus unohdetun pikkutavaran seasta.
Tuntemattomien ihmisten kuvien tuijottelu oli turhauttavaa. Jo kauan sitten kuolleet tuijottivat takaisin, kun Tomášin väsymyksen sumentama katse pyyhkäisi yli. Yhtä sivua kääntäessään hän tunsi kuitenkin jotakin määrittelemätöntä sisällään, ehkä tämä oli sitä, mistä Miia käytti nimitystä etiäinen. Tomáš ei kuitenkaan rationaalisessa mielessään voinut uskoa siihen, että erakoituneet ihmiset sisimmässään aavistaisivat, että joku on tulossa heitä tapaamaan. Tai ainakaan ei ollut voinut uskoa ennen tätä.
Hän peruutti edelliselle aukeamalle tuntien, kuin koko käsivarsi olisi tulessa. Keho ikään kuin halusi jättää menneisyyden tapahtumat pimentoon, mutta tutkijan rationaalinen mieli vaati totuutta, jos sitä nyt oli saatavissa ja mitä se sitten ikinä olisikaan.
Aukeaman vasemmassa alanurkassa oli pieni kuva, joka häneltä oli jäänyt äsken huomaamatta. Mies, tuttuakin tutumpi, vaaleat hiukset ja kuviollinen villapaita.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2956900/262-manaaja/
Tarjoilija vilkuili kummissaan tiskin takaa, kun Tomáš alkoi penkoa ylitäyttä reppuaan. Hikiset vaatteet päätyivät kasaksi viereiselle tuolille, eikä Tomášia yhtään hävettänyt. Pian häneltä pääsi helpotuksen huokaus, hän oli vaistomaisesti laittanut kuin laittanutkin kirjeet reppuun, ne löytyivät aivan repun pohjalta kaiken sinne joskus unohdetun pikkutavaran seasta.
Tuntemattomien ihmisten kuvien tuijottelu oli turhauttavaa. Jo kauan sitten kuolleet tuijottivat takaisin, kun Tomášin väsymyksen sumentama katse pyyhkäisi yli. Yhtä sivua kääntäessään hän tunsi kuitenkin jotakin määrittelemätöntä sisällään, ehkä tämä oli sitä, mistä Miia käytti nimitystä etiäinen. Tomáš ei kuitenkaan rationaalisessa mielessään voinut uskoa siihen, että erakoituneet ihmiset sisimmässään aavistaisivat, että joku on tulossa heitä tapaamaan. Tai ainakaan ei ollut voinut uskoa ennen tätä.
Hän peruutti edelliselle aukeamalle tuntien, kuin koko käsivarsi olisi tulessa. Keho ikään kuin halusi jättää menneisyyden tapahtumat pimentoon, mutta tutkijan rationaalinen mieli vaati totuutta, jos sitä nyt oli saatavissa ja mitä se sitten ikinä olisikaan.
Aukeaman vasemmassa alanurkassa oli pieni kuva, joka häneltä oli jäänyt äsken huomaamatta. Mies, tuttuakin tutumpi, vaaleat hiukset ja kuviollinen villapaita.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2956900/262-manaaja/
maanantai 5. joulukuuta 2011
Takaa-ajounia
Miten voikin unimaailma joskus hankaloittaa valvemaailmaa. Viime yönä näin kahteen otteeseen painajaisia, molemmissa oli takaa-ajoteema. Ensimmäistä en muista kunnolla, mutta herätessäni nousin hetkeksi kunnolla ylös, että taatusti saan ikävät unikuvat pois mielestä. Kuitenkin nukahdettuani päädyin taas takaa-ajettavaksi. Tässä toisessa unessa minua ajoi takaa tämä norjalainen joukkosurmaaja Breivik. Pääsin pakoon jonkin amerikkalaisen eläkeläispariskunnan asuntoon, olin olevinani ulkomailla, vaikka asunto vaikutti ihan tavalliselta suomalaiselta rivitalokämpältä.
Jostakin ihmeen syystä unessa minun piti lähteä kiertämään asunnon etuovelta takaovelle - ulkokautta, ja Breivik oli kohta taas kannoillani. Jotenkin kuitenkin tiesin, että tulen pelastumaan. Pääsin juuri ja juuri sisälle takaovesta. Unessa vilahteli monia tuttuja ja tuntemattomia kasvoja.
Herättyäni olin aivan lamaannuksissa eikä yhtään tuntunut levänneeltä. Piti herätä aikaisin siivoamaan itsenäisyyspäiväksi, mutta nukuin yhden tunnin ekstraa. Se uni oli onneksi levollista. Tulipa sitten siivottuakin ja tehtyä kaikki muukin mitä tänä päivänä pitäisi. Vielä huomisen ruuat pitäisi hakea ja sitten olen jo valmis (toivottavasti) rentoon itsenäisyyspäivään.
Jostakin ihmeen syystä unessa minun piti lähteä kiertämään asunnon etuovelta takaovelle - ulkokautta, ja Breivik oli kohta taas kannoillani. Jotenkin kuitenkin tiesin, että tulen pelastumaan. Pääsin juuri ja juuri sisälle takaovesta. Unessa vilahteli monia tuttuja ja tuntemattomia kasvoja.
Herättyäni olin aivan lamaannuksissa eikä yhtään tuntunut levänneeltä. Piti herätä aikaisin siivoamaan itsenäisyyspäiväksi, mutta nukuin yhden tunnin ekstraa. Se uni oli onneksi levollista. Tulipa sitten siivottuakin ja tehtyä kaikki muukin mitä tänä päivänä pitäisi. Vielä huomisen ruuat pitäisi hakea ja sitten olen jo valmis (toivottavasti) rentoon itsenäisyyspäivään.
Runo Mirkka Rekola -sitaatista
Puussa jo kasvaa puisia hedelmiä,
tai maassa.
Hän maalasi puuhelmiä urakalla
mansikanpunaisiksi,
kirsikanpunaisiksi.
Loppukesän tullen rastaat nokkivat
mansikat,
kirsikat.
Hänelle jäivät puuhedelmät,
nekin haalistuneet.
http://runoruno.vuodatus.net/blog/3083896/227-haaste/
Sitaatti ja haasteen tehtävänanto löytyvät ylläolevan linkin takaa.
tai maassa.
Hän maalasi puuhelmiä urakalla
mansikanpunaisiksi,
kirsikanpunaisiksi.
Loppukesän tullen rastaat nokkivat
mansikat,
kirsikat.
Hänelle jäivät puuhedelmät,
nekin haalistuneet.
http://runoruno.vuodatus.net/blog/3083896/227-haaste/
Sitaatti ja haasteen tehtävänanto löytyvät ylläolevan linkin takaa.
keskiviikko 30. marraskuuta 2011
Tekniikan ihmeitä (Miia ja Tomáš osa 22)
Kun asunnon ovi kolahti Matejn perässä kiinni, Miia hiipi keittiöön. Hän odotti näkevänsä pelkistetyn ja vähän sotkuisen keittiön, mutta kaikki olikin putipuhdasta ja työtasoilla oli monenlaisia keittiötyökaluja ja laitteita. Tässä keittiössä laitettiin selvästikin ruokaa, ei vain lämmitelty eineksiä.
Miia ei uskaltanut koskea keittiössä mihinkään, joten hän meni takaisin Tomášin huoneeseen. Siellä ei ollut yhtä siistiä kuin keittiössä, joten hän päätteli keittiön olevan Matejn valtakuntaa. Hänen oli pakko kurkistaa toiseen makuuhuoneeseen ja huomasi arvailunsa oikeaksi. Huone oli siisti ja hyllyssä oli pitkä rivi keittokirjoja. Kynnyksen yli hän ei kuitenkaan astunut.
Hän palasi Tomášin huoneeseen ja äkkäsi kirjoituspöydällä paksun nipun valokopioita. Ne olivat levällään, ikään kuin Tomáš olisi hetki sitten niitä selaillut ja heittänyt ensimmäiselle näkemälleen vaakatasolle pinnalle. Miia poimi pinkan, suurin osa papereista oli täynnä konekirjoitettua tekstiä. Dokumenttia tai dokumentteja oli kirjoitettu monenlaisilla kirjoituskoneilla, osasta taisi olla mustekin jo loppu, joten lukeminen oli hankalaa. Kieli vaihteli englannin ja saksan välillä. Hetkittäin Miia pystyi lukemaan, mutta erityisesti himmeällä kirjoitettu saksan kieli oli hankalaa. Kyseessä oli oikeudenkäyntipöytäkirja, sen verran hänkin ymmärsi.
Miia luki ja luki, hän ei antanut vaikeiden sanojen häiritä, kieli kantoi tekstiä ja jollakin mystisellä tasolla hän ymmärsi kaiken, vaikkei aina ymmärtänytkään kaikkea. Hänen pulssinsa löi tiuhaan ja kädet hikosivat. Doktor Rybářin nimi toistui toistumistaan pöytäkirjan sivuilla.
Onnekseen Miia havahtui, kun ovi taas kolahti. Hän asetteli pinkan takaisin pöydälle, kädet vapisivat ja hän toivoi, että ne jäisivät suurin piirtein saman näköiseen kasaan kuin missä olivat olleetkin. Matej oli purkamassa kahta Albertin kassia, täynnä kasviksia, lihaa, leikkeleitä ja juustoja. Oli myös marjoja ja hedelmiä. Pian Miia pääsi seuraamaan Matejn ruuanlaittoa, joka oli tyyliltään hyvin tekniikkapainotteista.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2956896/261-tekniikan-ihmeita/
Miia ei uskaltanut koskea keittiössä mihinkään, joten hän meni takaisin Tomášin huoneeseen. Siellä ei ollut yhtä siistiä kuin keittiössä, joten hän päätteli keittiön olevan Matejn valtakuntaa. Hänen oli pakko kurkistaa toiseen makuuhuoneeseen ja huomasi arvailunsa oikeaksi. Huone oli siisti ja hyllyssä oli pitkä rivi keittokirjoja. Kynnyksen yli hän ei kuitenkaan astunut.
Hän palasi Tomášin huoneeseen ja äkkäsi kirjoituspöydällä paksun nipun valokopioita. Ne olivat levällään, ikään kuin Tomáš olisi hetki sitten niitä selaillut ja heittänyt ensimmäiselle näkemälleen vaakatasolle pinnalle. Miia poimi pinkan, suurin osa papereista oli täynnä konekirjoitettua tekstiä. Dokumenttia tai dokumentteja oli kirjoitettu monenlaisilla kirjoituskoneilla, osasta taisi olla mustekin jo loppu, joten lukeminen oli hankalaa. Kieli vaihteli englannin ja saksan välillä. Hetkittäin Miia pystyi lukemaan, mutta erityisesti himmeällä kirjoitettu saksan kieli oli hankalaa. Kyseessä oli oikeudenkäyntipöytäkirja, sen verran hänkin ymmärsi.
Miia luki ja luki, hän ei antanut vaikeiden sanojen häiritä, kieli kantoi tekstiä ja jollakin mystisellä tasolla hän ymmärsi kaiken, vaikkei aina ymmärtänytkään kaikkea. Hänen pulssinsa löi tiuhaan ja kädet hikosivat. Doktor Rybářin nimi toistui toistumistaan pöytäkirjan sivuilla.
Onnekseen Miia havahtui, kun ovi taas kolahti. Hän asetteli pinkan takaisin pöydälle, kädet vapisivat ja hän toivoi, että ne jäisivät suurin piirtein saman näköiseen kasaan kuin missä olivat olleetkin. Matej oli purkamassa kahta Albertin kassia, täynnä kasviksia, lihaa, leikkeleitä ja juustoja. Oli myös marjoja ja hedelmiä. Pian Miia pääsi seuraamaan Matejn ruuanlaittoa, joka oli tyyliltään hyvin tekniikkapainotteista.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2956896/261-tekniikan-ihmeita/
sunnuntai 27. marraskuuta 2011
Talven merkit
Ei kylmää,
mutta niin märkää,
ettei ulos viitsi mennä.
Ei Juicen adventtisohjoa
kynnettäväksi.
Ei edes nurmikoiden härmää kiiltävää,
niin kuin laulussa
englantilaisesta talvesta.
Vain yö päivän lyhentää.
http://runoruno.vuodatus.net/blog/3071580/226-haaste/
mutta niin märkää,
ettei ulos viitsi mennä.
Ei Juicen adventtisohjoa
kynnettäväksi.
Ei edes nurmikoiden härmää kiiltävää,
niin kuin laulussa
englantilaisesta talvesta.
Vain yö päivän lyhentää.
http://runoruno.vuodatus.net/blog/3071580/226-haaste/
maanantai 21. marraskuuta 2011
Ääni, jonka viimeksi kuulit kodin ulkopuolella
Pieni piipitys ja sirputus,
jota ei aina edes noteeraa,
on alkanut kuulua jasmiinipensaasta.
Pensas on risukkoinen.
Vieläkö sen ehtisi leikata?
Vai säästääkö pitäisi,
kun viime talvi sen runnoi?
Hetken on paha mieli,
kun ei tiaisilla
auringonkukkaakaan.
Mutta sitten näen,
että ne ovat syöneet
ison osan
marjakanervasta.
http://runoruno.vuodatus.net/blog/3067034/225-haaste/
* * *
Laitetaanpa tähän vielä vähän mietteitä kirjoittamisesta yleensä, kun eilen niin hyvin alkuunkin pääsin. Amerikkalainen opettajani viime keväältä on pyytänyt minulta muutamaan kertaan tekstejäni luettavksi. Hän on itse julkaissut ja palkittukin kirjailija, joten kynnys on ollut kova. Olen lukenut hänen novellejaan ja tiedän, etten ole lainkaan samassa sarjassa kirjoittajana hänen kanssaan - enkä tule olemaankaan. Eilen kuitenkin laitoin 16 sivua hänelle tekstiäni, jotakin sellaista, mitä nyt kehtaan juuri ja juuri laittaa. Nyt jo hävettää...
jota ei aina edes noteeraa,
on alkanut kuulua jasmiinipensaasta.
Pensas on risukkoinen.
Vieläkö sen ehtisi leikata?
Vai säästääkö pitäisi,
kun viime talvi sen runnoi?
Hetken on paha mieli,
kun ei tiaisilla
auringonkukkaakaan.
Mutta sitten näen,
että ne ovat syöneet
ison osan
marjakanervasta.
http://runoruno.vuodatus.net/blog/3067034/225-haaste/
* * *
Laitetaanpa tähän vielä vähän mietteitä kirjoittamisesta yleensä, kun eilen niin hyvin alkuunkin pääsin. Amerikkalainen opettajani viime keväältä on pyytänyt minulta muutamaan kertaan tekstejäni luettavksi. Hän on itse julkaissut ja palkittukin kirjailija, joten kynnys on ollut kova. Olen lukenut hänen novellejaan ja tiedän, etten ole lainkaan samassa sarjassa kirjoittajana hänen kanssaan - enkä tule olemaankaan. Eilen kuitenkin laitoin 16 sivua hänelle tekstiäni, jotakin sellaista, mitä nyt kehtaan juuri ja juuri laittaa. Nyt jo hävettää...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)