Bratislavassa Tomáš söi bageliaan ja selaili samalla mummolasta nappaamaansa vanhaa valokuva-albumia. Hän joutui koko ajan pyyhkimään sormiaan lautasliinaan, ettei tahraisi albumin sivuja. Hän tiesi myös varsin hyvin, ettei tällainen selailu ja syöminen yhtä aikaa ollut yhtään viisasta. Yhtäkkiä hän havahtui ajatukseen, että minnehän ne Marie-tädin kirjeet mahtoivat jäädä, vesivahingon tapahduttua oli kaikki edennyt niin nopeasti, ettei hän muistanut koko kirjeitä.
Tarjoilija vilkuili kummissaan tiskin takaa, kun Tomáš alkoi penkoa ylitäyttä reppuaan. Hikiset vaatteet päätyivät kasaksi viereiselle tuolille, eikä Tomášia yhtään hävettänyt. Pian häneltä pääsi helpotuksen huokaus, hän oli vaistomaisesti laittanut kuin laittanutkin kirjeet reppuun, ne löytyivät aivan repun pohjalta kaiken sinne joskus unohdetun pikkutavaran seasta.
Tuntemattomien ihmisten kuvien tuijottelu oli turhauttavaa. Jo kauan sitten kuolleet tuijottivat takaisin, kun Tomášin väsymyksen sumentama katse pyyhkäisi yli. Yhtä sivua kääntäessään hän tunsi kuitenkin jotakin määrittelemätöntä sisällään, ehkä tämä oli sitä, mistä Miia käytti nimitystä etiäinen. Tomáš ei kuitenkaan rationaalisessa mielessään voinut uskoa siihen, että erakoituneet ihmiset sisimmässään aavistaisivat, että joku on tulossa heitä tapaamaan. Tai ainakaan ei ollut voinut uskoa ennen tätä.
Hän peruutti edelliselle aukeamalle tuntien, kuin koko käsivarsi olisi tulessa. Keho ikään kuin halusi jättää menneisyyden tapahtumat pimentoon, mutta tutkijan rationaalinen mieli vaati totuutta, jos sitä nyt oli saatavissa ja mitä se sitten ikinä olisikaan.
Aukeaman vasemmassa alanurkassa oli pieni kuva, joka häneltä oli jäänyt äsken huomaamatta. Mies, tuttuakin tutumpi, vaaleat hiukset ja kuviollinen villapaita.
http://leelia.vuodatus.net/blog/2956900/262-manaaja/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti