Seuraava runo on syntynyt linkin takana olevan musiikkihaasteen inspiroimana.
http://runoruno.vuodatus.net/blog/3276049/254-haaste/
Siitä on jo sata vuotta,
mutta vielä te istutte
rautatieaseman kahvilassa.
Art deco on arkea vain.
Katselen teitä ja tiedän,
että tarinallanne on onneton loppu.
Suren,
vaikka siitä on jo sata vuotta.
Haluaisin sanoa sinulle,
että älä anna tuon miehen ottaa kättäsi
kouraansa, jota hän häpeää,
koska siinä näkyy ruumiillinen työ.
En kuitenkaan siksi haluaisi sanoa noin,
vaan koska tiedän,
että loppu on kuitenkin onneton.
Te olette ikuisesti rautatieaseman kahvilassa.
Ja minä kai ikuisesti tässä
teitä katsellen.
Runossasi näkyy hienosti kaksi aikatasoa. Pidän myös toistosta, mitä runossa on. Elämänmakuinen, hieno runo.
VastaaPoistaKiitos, Uuna. Siinä on sikälikin elämänmakua, että kirjoitan näistä kahdesta ihmisestä. Minulla ei ole valokuvaa, vaikka niin voisi luulla. On vain kertomus, ja tuntuu, että aina vain näen heidät siellä rautatiesaman kahviossa.
VastaaPoistaSurumielinen. Ihana tuo miehen koura, josta näkyy ruumiillinen työ.
VastaaPoistaKiitos kommentista, poeticshine. Minäkin pidän noista käsistä, mutta en siitä miehestä, jollaiseksi hän kehittyi. :)
VastaaPoista