Tomáš kaiveli repustaan kirjenipun. Ne oli sidottu yhteen valkoisella, oikeastaan harmaantuneella lettinauhalla ja Miia pystyi päättelemään, että rusetin oli solminut Tomáš. Miia tarttui kirjeisiin ja otti ensimmäisen kuoresta. Käsiala muistutti hyvin paljon suomalaista kaunokirjoitusta sadan vuoden takaa. "Saksalaisvaikutusta", huomasi Miia ajattelevansa. Hän ei ymmärtänyt kuin sanan sieltä, toisen täältä, mutta kuitenkin hän ymmärsi. Tässä oli puuttuva palanen, ratkaiseva sellainen.
- Marenka-täti oli vanhapiika, ja hän kertoo usein norjalaisista lääkäreistä näissä kirjeissään.
Miia tuijotti vanhaa kiinalaista postimerkkiä hämmentyneenä.
- Niin, he olivat Tiibetissä lähetyssaarnaajina.
Miian onnistui vain nyökätä ja kysyä pienen tauon jälkeen:
- Ja minun ukin kuva oli yhdessä näistä kirjekuorista?
- Ei, vaan Marenka-tädin valokuva-albumissa.
- Oliko Marenka-täti ja toinen näistä norjalaisista siis...
- Siltä se vähän näyttäisi, Mia.
- Me olemme siinä tapauksessa...
- Joitakin kaukaisia serkuksia.
Miia katsoi ukkiaan ja sitten Tomášia. Kasvojen kulmikas muoto ja voimakkaat kulmakarvat olivat molemmille yhteiset. Samassa hän ymmärsi, miksi hän ei ollut muistanut, ketä tuttua miestä Tomáš hiukan muistutti. Hän muistutti tietysti hiukan Mian äitiä.
- Meidän pitää vielä jatkaa juttua, Miia sanoi.
- Selvä se.
http://leelia.vuodatus.net/blog/3114086/282-outolemmen-narinoita/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti