Kriisitauti (Miia ja Tomáš osa 17)

Miia käveli Vanhankaupungin aukion poikki, hän harppoi ihmisiä päin, sillä muuten ei turistilaumoissa pääsisi etenemään. Vaikka juttutuokio Denisan kanssa oli ollut hyvä, Miia oli silti yksinäinen. Hän epäili koko projektiaan. Korvissa kaikui äidin epäilevät sanat, että isoisää voisi löytyä kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen hatarilla johtolangoilla ja epätarkkojen muistitietojen perusteella.

 Samalla hän tiesi pettävänsä epäilevän äidin, jos nyt luovuttaisi. Äiti kuitenkin kyynisyytensä takaa toivoi Miian onnistumista. Niin se aina oli ollut. Ei Miiasta voisi koskaan tulla maisteria, mutta kun masennus oli viedä häneltä kyvyn opiskella, oli äiti huolestunut. Miiasta tuli maisteri. Ei Miian pitänyt päästä koskaan kihloihin, mutta kahdesti oli kihlajaisia vietetty kotona, Keski-Suomen korvessa. Nyt oli äidin uusin villitys muistuttaa, ettei Miia naimisiin asti ainakaan pääsisi. Naimisiin menosta oli puhuttu vähemmän, kun Miia oli saanut päähänsä lähteä isoisää etsimään. Hän halusi onnistua molemmissa, vaikka tiesi, ettei ädin kyynisyys siihen loppuisi, vaikka isoisä löytyisi ilmielävänä ja Miia ilmoittaisi menevänsä naimisiin jonkun eurooppalaisen kruununperillisen kanssa.

Slovakialaisessa laaksossa satoi rankasti. Tomáš istui lukemassa sata vuotta sitten eläneen Marenka-tädin lähettikirjeitä Kiinasta toivoen, että keksisi, miksi ne tuntuivat niin merkityksellisiltä. Kirjeet käsittelivät kuitenkin vain hurskaan eurooppalaisen taisteluita pakanamaan olosuhteissa sekä pastori Helmutin ja tohtori Jensin edesottamuksia. Jokin rempseys noista kahdesta miehestä välittyi, vaikka Marenka-täti kuvasikin heitä tiukkaluonteisen sairaanhoitajan silmälasien läpi. Kirjeiden välistä pudonneesta Jakub-pojan kuvasta ei löytynyt mitään viittausta.

Vanha koristeellinen käsiala puuroutui Tomášin silmissä. Keittiön kaapeista ahmittu kuivamuona ja pitkin iltaa hörpitty tee alkoivat rauhoittaa hänen lihaksiaan. Silmät painautuivat illan hämärtymisen tahdissa kiinni.

Tomáš ei tiennyt, kauanko oli nukkunut, kaksi tuntia vaiko vartin, kun lotina herätti hänet. Pari pientä pisaraa putosi hänen naamalleen samalla hetkellä kun hän avasi silmänsä. Katossa oli tumma läiskä, jota hän ei muistanut ennen nähneensä.

Ullakon portaat olivat pimeät, mutta Tomáš osasi juosta ne ylös vaikka silmät kiinni. Talon vanha huopakatto, jonka uusimisesta äiti ja eno olivat taistelleet jo ainakin 15 vuotta, oli väsähtänyt tähän rankkasateeseen. Vettä pirisi sisään useasta kohdasta, ja ennen kuin Tomáš ehti ajatella mitään, hän oli rynnännyt enon rakentamalle väliseinälle. Parilla kopautuksella hän totesi sen olevan pelkkää puukehikkoa ja paksua pahvia. Hirren päällä lojuva isoisän vanha mattoleikkuri oli yhä hyvässä terässä.

http://leelia.vuodatus.net/blog/2956876/254-kriisitauti/