maanantai 12. syyskuuta 2011

Kiertokirje (Miia ja Tomáš osa 14)

Miia ei ollut koskaan aikaisemmin jättänyt tulematta sota-arkistolle, ja hänen sovitusta tapaamisesta lipeäminen järkytti Tomášia enemmän kuin hän olisi itsestään uskonut. Naiset eivät häntä ennenkään saaneet hetkahtamaan omine oikkuineen. Jokin ääni miehen sisällä kuitenkin kertoi, ettei Miialla nyt ollut kyseessä oikuttelusta, vaan jostakin ihan muusta.

Ei Tomášilla oikeasti mitään talvilomapäiviä ollut jäljellä, mutta hän päätti silti lähteä kaupungin ulkopuolelle, jos mahdollista, koko loppuviikoksi. Tai ainakin useammaksi päiväksi. Ei hän välittänyt siitä, miten selittäisi poissaolonsa pomolle, kun iltapäivisin hänen pitäisi pitää sotamuseon kirjastoa pystyssä. Ehkä flunssa on hyvä syy? Alkava heinänuha kenties menisi astmasta? Kai ne kirjat siellä ilman häntäkin pölyttyisivät.

Tomášia ei yhtään huvittanut ajaa, hän heräsi aamuyöstä ehtiäkseen ensimmäiseen Bratislavan-junaan. Herääminen ei haitannut, sillä junassa oli aikaa torkkua melkein viisi tuntia. Vain Brnossa hän havahtui pieneksi hetkeksi, kun vaunuun nousi suurehko joukko teekkareita. Hekään eivät olleet äänekästä lajia, joten matka jatkui unisena loppuun saakka.

Perillä Bratislavassa  Tomáš osti kertalipun ratikkaan, kioskimummo näytti samanlaiselta kuin kaikki nämä vuodet, jotka Tomáš oli Prahaan matkannut. Hänen puinen pömpelinsä sen sijaan näytti yhä ränsistyneemmältä. Ratikka oli täynnä, mutta se ei Tomášia haitannut, hänellä oli pelkkä reppu selässä ja siellä minimivarustus.

Taas kerran hän kadehti Pavolia jo tämän asunnolle kävellessään. Koskaan ei hänellä olisi varaa asua Prahan vanhassa keskustassa, eikä varmasti Bratislavankaan, mutta Pavolilla oli perintökämppä talossa, joka oli kuin linnanmuuri. Jo kaukaa Tomáš näki, että Pavol nojaili ikkunastaan tupakoiden, ja kun hän tuli lähemmäksi, ystävä katosi ikkunasta. Pian ulko-ovi aukesi.

- Autoa jos saisi lainaan?
Pavol kaivoi avaimet taskustaan ja tumppasi toisella kädellä tupakan.
- Viimeistään sunnuntaina toisin takaisin.
Pavol heilautti kättään ja hetken he molemmat seisoivat hiljaa. Sitten Tomáš lähti kävelemään kohti parkkipaikkaa, joka oli melko kaukana, sillä vanhassa keskustassa ei yleensä ollut asukaspysäköintiä.

Hän ajoi tauoitta. Slovakian köyhin laakso tuntui taas vähän köyhemmältä kuin ennen. Sen keskellä oli kilometritolkulla autotehtaan aluetta, joka tietenkin oli saanut luvat rakentaa kauneimmille jokinäkymille.

Perille tultuaan hän huomasi helpotuksekseen, ettei eno ollut kotona. Slovakian-mummola oli jaettu kahteen osaan, enon ja äidin puoleen. Äidin puolta asuivat isovanhemmat kuolemaansa saakka ja enon puolta tietysti eno perheineen. Talon suuri ullakkokin oli jaettu kahtia ja enon puolelle olivat jääneet suvun paperit, jotka sinne oli kätketty vuonna 1968.  Äidin muistikuvan mukaan ullakolla oli oma piilo myös isän suvun papereille. Ukkikaan ei ollut niitä saanut käydä tutkimassa, saati sitten Tomášin äiti tai Tomáš itse. Ei auttanut perustella edes sillä, että opiskeli historiaa, Eno oli taipumaton.

Kerran kuitenkin Tomáš oli hiipinyt ukkinsa pyynnöstä salaa enon puolen ullakolle. Tai saattoi olla, että hän oli ollut vielä niin pieni, että oli päässyt sinne muka leikkimään. Ukki oli pyytänyt hakemaan kätköstä vanhan perheraamatun, jota hän halusi pitää käsissään vielä edes kerran elämässään. Tomáš muisti, että Raamatun välissä oli ollut joitankin papereita, ehkä niissä olisi jotakin kiinnostavaa. Häntä harmitti ikuisesti, ettei hän ollut samalla napannut mukaansa edes yhtä paperipinkkaa Raamatun vierestä. Eno ei nimittäin koskaan huomannut Raamatun katoamista, tuskin olisi osannut kaivata papereitakaan.

Äidin puolen avain oli tutussa piilossa, vanhan kanalan kivijalan kolossa. Puutarhan villiintyminen näkyi jo näin keväällä, mutta rehottaessaankin maapläntti tuotti vielä niin paljon satoa, ettei äiti ollut jaksanut siistiä paikkoja. Äidin puolella tuoksui mummola aina vaan. Tomáš kuvitteli ukin köpsyttelevän kamarista ja mummin leikkaamassa marjapensaita, hän saattoi jopa kuulla heidän liikkeensä ja aistia heidän läsnäolonsa.

Perheraaamattu oli kamarin kirjahyllyssä, luultavasti Ukki oli sen siihen viimeksi laittanut. Vapisevin sormin Tomáš avasi sen. Samalla aukeamalla, jolla oli kuvattuna israelilaisten kultainen vasikka, löytyi hänen muistamansa paperipinkka.Kirjeitä.

Lähempi tarkastelu kuitenkin osoitti, etteivät ne olleet varsinaisia suvun kirjeitä, vaan jonkun lähetyssaarnaajana toimineen kaukaisen tädin kiertokirjeitä 1900-luvun alun Kiinasta.

3 kommenttia:

  1. Paikallisväri hyvää. Nyt tässä jännittää, mitä siinä Kiinan kiertokirjeessä sanotaan...

    VastaaPoista
  2. Tarina kehittyy... aika paljon papereita on hävitetty tai piilotettu. Aikansa lapsia ovatkin aina.

    VastaaPoista
  3. Kiitokset kommenteista. Minuakin jännittää, miten tämä tarina tästä taas jatkuu. :) Ei ole mennyt ihan niin kuin suunnittelin, vaan haastesana heittää aina vähän eri suuntaan, mutta eipä se mitään.

    VastaaPoista