perjantai 17. kesäkuuta 2011

Muovinen elämä (Miia ja Tomáš 2)

 Arkisto sulkeutui kello kolme, ja kaikki muut kuvakokoelmia tutkivat ihmiset joutuivat lähtemään pois.
- Meillä on vielä tunti aikaa, Tomáš sanoi.
Blondi virkailija jätti teemukinsa pöydälleen, sanoi jotakin Tomášille ja lähti. Hänen kenkänsä kopisivat käytävällä vielä pitkään.
- Minulla on sellainen kulkukortti, joka sallii ovien sulkemisen vielä vähän neljän jälkeen, siksi meillä on vielä tunti aikaa, Tomáš jatkoi.
- Mitä me oikeastaan etsimme?
- Ei tuollaista kannata nyt miettiä, joskus se selviää vasta kun olemme löytäneet.
- On siinä minulla sotahistorioitsija, eikö tutkimussuunnitelma ole kaikki kaikessa.
- Ei.

Miia vaikeni. Hän tarttui Tomášin ojentamaan kuvapinoon ja ryhtyi selaamaan. Tässä laatikossa oli kuvia raunioista. Ne kaikki näyttivät samanlaisilta. Jokaisessa laatikossa oli 500 kuvaa, niin nainen oli sanonut. Miian laskjen mukaan he olivat käyneet päivän aikana  läpi yhteensä 2500 kuvaa. Yksikään raunio ei näyttänyt Miiasta mielenkiintoiselta, hän seurasi syrjäsilmällä Tomášia ja totesi tämänkin olevan jo melko puutunut.

Kun laatikon kaikki kuvat oli selailtu, he päättivät lopettaa, vaikka aikaa oli vielä melkein puoli tuntia jäljellä. Arkistorakennuksen edustan puistoa kunnostavat työmiehetkin pakkailivat tavaroitaan. Iltapäivän aurinko lämmitti mukavasti kasvoja, kun he kävelivät metroasemalle päin. Sanaakaan ei vaihdettu, Miiasta tuntui, että Tomáš tiesi enemmän toisen maailmansodan vaietuista tarinoista kuin mitä antoi ymmärtää. Hän mietti, miksi oli itse lähtenyt penkomaan vieraan kansan menneisyyttä, kielitaidottomana, mutta ei virkkanut epäilyksentunteestaan sanaakaan miehelle, jolla oli sama kiinnostuksenkohde sekä kulkulupa sota-arkistoon. Pian he erkanivat tahoilleen, Miia metroon, Tomáš ratikkaan.

Miia matkusti metrolla pari asemanväliä, Tasavallan aukiolle. Palladium-ostoskeskus kutsui häntä luokseen yhtä voimakkaasti kuin salaperäiset arkistot. Hän tiesi, että luottokorttilasku tulisi olemaan jo nyt liian suuri, mutta olisiko oikeastaan kovin suuri synti ostaa pitkästä aikaa uusia vaatteita?

Tuona iltapäivänä hän ei sanonut kertaakaan ei. Hän antoi ukrainalaisen ihmekivikauppiaan kiillottaa käsittelemättömät kyntensä kiiltäviksi. Hän käveli kehotuksesta sisään alusvaateliikkeeseen saadakseen ilmaisen palasaippuan ja palasi sieltä keskisuurta paperikassia kantaen. Hän suostui jopa siihen, että joku melko hyvin englantia puhuva poika puhdisti hänen silmälasinsa, sitten hän osti sadalla kruunulla puhdistusnestettä, jota kuulemma myydään Saksassa 30 eurolla. Normaalihintaiset vaatteet 20 %:n alennus, täytyihän tuohonkin tilaisuuteen tarttua. Englanniksi käännettyä tšekkikirjallisuutta, täytyyhän sitä ostaa vino pino kun täällä kerran on. Lopuksi päivällinen ravintolakerroksessa ja leivoskahvit.

Metromatka kämpille oli tuskaa, juna oli niin täynnä, ettei Miialla ollut pienintä toivoakaan päästä istumaan. Kassit painoivat ja hiersivät käsiä. Metrolta oli vielä pieni kävely kotiovelle. Kun hän laski kaikki kassit maahan, lattia tuntui hyllyvän hänen jalkojensa alla.

http://leelia.vuodatus.net/blog/2769104/238-muovinen-elama/

3 kommenttia:

  1. Ahaa, tästä kehkeytyy pitkä juttu! Jotain tuosta Tomasista olisi nyt pakko saada tietää...

    VastaaPoista
  2. Peikosta oli kaikkein hassuinta ne kengät, jotka jäivät kopisemaan siihen käytävälle vaikka se virkailija jo lähti pois :)

    VastaaPoista
  3. Muovilla saa paljon tavaraa, jos ei halua sanoa ei, vaan antaa kortin vinkua.
    Mukava seura Miian ja Tomasin tarinaa sotahistorian parissa.

    VastaaPoista