Kirjavan kissan näköalat (Miia ja Tomáš osa 38)

- On minulla muutakin näytettävää, Tomáš sanoi, kun Miian katse oli vielä kiinnittyneenä ukin valokuvaan.

Miia ei nostanut katsettaan, hän vain tuijotti kuvaa ja mietti hiljaa mielessään, miten uni saattoi kuvata juurikin tätä samaa tilannetta. Tomáš otti taskustaan kirjekuoren ja raotti sitä hiukan. Hän pystyi vielä havaitsemaan ruusujen heikon tuoksun ja toivoi, että Miiakin sen tunnistaisi. Sisällä oli vielä muutamia mustuneita rippeitä ruusujen terälehdistä.

- Saanko minä kopion tästä kuvasta? Miia kysyi.
- Saat vaikka alkuperäisen omaksi, mitäpä minä sillä tekisin.

Tomáš huomasi, ettei Miialle kannattanut nyt puhua yhtään mitään. Hän hiipi hiljaa ulos jättäen Miian omiin mietteisiinsä ukkinsa kuvan äärelle. Ruusuntuoksuisen kirjekuoren hän kuitenkin jätti pöydälle, siitä voisi puhua vähän myöhemmin.

Tomáš laskeutui alas kadulle, vastapäisen talon ikkunassa retkotti kissa, joka oli väriltään kirjavankeltainen, sen korvat olivat suipot kuin ilveksellä. Se katseli Miian asuntoon päin, ja tavallaan Tomáš oli sille kateellinen. Hän pyyhki hiuksia silmiltään ja laskeutui mäkeä alas. Hän oli arvannut oikein, kadun toisessa päässä oli paikallinen pubi.

http://leelia.vuodatus.net/blog/3114107/2-8-kirjavan-kissan-nakoalat/

Liikunnan iloja (Miia ja Tomáš osa 37)

Yöllä Miia näki unta, jossa ukki lasketteli telemark-tyylillä korkealta vuorenrinteeltä. Ukilla oli jalassaan kirjavat villasukat, mutta Miia ei tiennyt minkä väriset, sillä uni oli mustavalkoinen. Ukin hiukset olivat hyvin vaaleat, ihan niin kuin äidilläkin.

Miia heräsi, kun ovikello soi niin että seinät kaikuivat. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, ettei tuo ovikello ollut koskaan ennen hänen aikanaan soinut. Yöpaidan spagettiolkaimet valuivat alas, kasvot tuntuivat turvonneilta ja ne varmasti punoittivat. Miia veti ylleen löysän tummansinisen slipoverin ja toivoi sen peittävän valuvia olkaimia riittävästi.

Oven takana ei ollut ketään. Miia seisoi hämillään porraskäytävässä, kunnes kuului uusi kellon pärähdys. Hän tajusi, että summeri oli ulkona, portilla asti, ja hän juoksi paljain varpain pihan poikki. Kiviportaat kipristelivät jalkoja.

Portilla seisoi Tomáš.
- Portti on aina auki, sen kun tempaiset vaan, Miia sanoi.
Tomášin olemus muuttui noloksi. Hän seurasi puolijuoksua viipottavaa Miiaa pihan poikki, asunnolle.

- Meidänhän piti tavata vasta maanantaina, mikä päivä tänään on?
- En tiennytkään, että olet aamuäreä ihminen.
- Älä viitsi, Tomáš. Mitä kello edes on?
- Tulee puoli yksitoista.
- No just. Otatko kahvia?
- Kaakaota, kiitos.

Tomáš silitteli kevyesti Miian hiuksia, kun tämä kääntyi selin, kohti keittonurkkausta täyttääkseen vedenkeittimen.

- Oliko sinulla peräti asiaa?
- Älä nyt itse viitsi, Mia.

Tomáš vetäytyi kauammas, eikä Miia välittänyt sanoa hetkeen mitään. Tomáš istahti pöydän ääreen, ja kun Miia toi kaakaomukit pöytään, hän huomasi Tomášin pitelevän kädessään valokuvaa. Miia kumartui katsomaan, mitä se esitti, eikä hetkeen saanut henkeä kulkemaan.

- Tämä löytyi Marenka-tädin kirjeiden seasta, jostakin kuoresta. Kirjeessä ei kuvaa mainittu, mutta voihan olla, että se on sujautettu sattumalta juuri tuohon kuoreen, pois kuljeksimasta irtonaisena.

Miia kuuli Tomášin äänen kaikuvan tyhjistä seinistä, joita koristivat vain pari vuokraisännän maun mukaan valittua kehystettyä julistetta. Hän ei saanut sanotuksi mitään.

- Niin, ajattelin antaa tämän sinulle, siksi päätin tulla heti, ajattelin yllättää iloisesti, mutta ei tainnutkaan olla kovin hyvä idea...

Miia tuijotti tuijottamistaan kuvaa, joka esitti ukkia sukset ja, kirjavat sukat jalassa. Värejä ei tosin voinut tietää, sillä kuva oli mustavalkoinen. Taustalla siintelivät vanhanaikaiset hiihtorinteet.

http://leelia.vuodatus.net/blog/3114105/2-7-liikunnan-iloja/

Toiston helppous

Olen tällä viikolla käynyt ajatuksella läpi melko alkuvaiheessa olevaa käsikirjoitustani. Tai siis sitä vähää mitä olen saanut kirjoitettua. Olen ruvennut alustavasti miettimään, miten pieniä palasia voisi ryhmitellä ja järjestää. Kummastuksekseni huomaan toistavani samoja teemoja jo nyt. Esimerkiksi vaatteiden tahrautumista tapahtuu, joskin aina vähän eri lailla. Samoin huomaan pyörittäväni läpi tekstin selaista teemaa, että on suuri onni, ettemme voi tietää tulevaisuutta.

Mielenkiintoista, olen nimittäin mielestäni aina kirjoittanut mukamas jotakin uutta, mitä en aiemmin ole vielä sanonut. Alitajunta ilmeisesti nostaa samoja ajatuksia yhä uudestaan ja uudestaan. Eihän se välttämättä ole paha, mutta teksti pitää tietysti yrittää muokata siten, ettei se näytä saman toistolta.

Puhdistuksen kellari

Ihan pakko oli (talon omistajien luvalla) ottaa kuvia saarenmaalaisesta kellarista, joka on samaa tyylilä kuin mitä Sofi Oksanen kuvaa romaanissaan Puhdistus.

Kafka valuu

Kafka makaa sohvalla ja valuu jaloista ja käsistä, kuin sulana. Hän muistuttaa Salvador Dalin maalausta eikä näytä Kafkalta. Kuvissa hän näyttää kauniita, siten kuin  mies näyttää kauniilta. Kärsimys on jossakin taka-alalla, ei kuvan pinnassa.

Kafkalla on hattu päässä, hän ei näytä yhtään omalta itseltään, mutta tiedän hänen olevan Kafka. Hän kertoo minulle, että kirjoittaisi vielä, jos pystyisi. Ihmettelen, miksi hän makaa sohvallani. Luulen saaneeni auringonpistoksen, koska se tuntui juuri tällaiselta, näin näkyjä ja pää oli kipeä.

Tällainen pieni harjoitelma unen pohjalta.

Barack Obama tunkee uniin

Olen nähnyt viimeisen parin viikon aikana kolme hyvin erilaista unta valtionpäämiehistä. En ole mikään unistaennustajaeukko, mutta oman kokemukseni mukaan unet tuovat alitajunnasta aina jotakin, tai yrittävät sanoa jotakin, mitä en päivätodellisuudessa osaa nähdä. Siksi mietinkin, miksi olen nyt nähnyt oikein unisarjan, sitä tapahtuu melko harvoin.

Yhdessä näistä unista sain kirjeen Valkoisesta talosta, jossa kerrottiin, että Barack Obama haluaa tavata minut jouluyön messussa.

Seuraavassa "kohtauksessa" on jouluaattoilta, ja minulla on yhtäkkiä kova kiire messuun. Suurin osa unesta on sitä, kun yritän päästä kirkkoon. On kaikenlaisia esteitä, esimerkiksi jokin auto pysähtyy kohdalleni ja siellä olevat ihmiset jututtavat ja jututtavat minua, enkä pääse etenemään.

Lopulta juoksen läkähdyksissä kirkkoon, olen jo vähän myöhässä. Kirkko näyttää Turun tuomiokirkolta, mutta en ole ihan varma, onko se sama kirkko kuitenkaan. Messu on jo alkanut, urut soivat, veisataan. Jopa käytävät ovat tupaten täynnä väkeä.

Yritän tunkean ihmismassan läpi, ja samassa kaksi tummiin pukeutunutta miestä tulee hakemaan minua. Toinen heistä sanoo:
- Presidentti odottaa sinua tuolla sivukappelissa.

Sivukappeli on myös melko täynnä, mutta Obama löytyy helposti. Hän ojentaa minulle paperipinkan ja sanoo:
- Olen kerännyt sinulle vähän materiaaleja, joista saattaa olla hyötyä.

Otan paperit, minulle tulee kiire pois. Lähden ulos ja kävelen kirkon lumisia portaita. Herään tunteeseen, että jalat ovat kastuneet. Todellisuudessa jalat ovat kylmät, vaikka tämä uni tapahtuikin hellejaksolla.

Hassua tässä unessa oli se, että jouluyö tunkee alitajuntaan heinäkuun helteessä. Samoin tietysti tuo, että mitä ihmettä Obama tekee alitajunnassani. :)

Latokartanon piikalikka (Miia ja Tomáš osa 36)

Miia tunki Kafkan novellit taskuunsa ja lähti kävelemään. Frank ja vuokraisäntä katsoivat hänen peräänsä, kun hän avasi ja sulki portin robottimaisesti, mutta kumpikaan ei sanonut mitään. Ilma oli jo leuto, kesäinen. Lähistöllä oleva kenttä oli ensimmäistä kertaa täyttynyt jalkapallon pelaajista. Miia meni korkean verkkoaidan viereen, katseli ja kuunteli.

Kuitenkin hänen ajatuksensa olivat hänen isovanhemmissaan, mummi oli "Latokartanon piikalikka", niin kuin äiti oli aina sanonut. Mummi oli lähtenyt sodan jälkeen Norjaan, puhtaasti seikkailunhalustaan. Ei maattoman miehen tyttärellä ollut paljon vaihtoehtoja, itse oli elämänsyrjään kiinni päästävä. Jalkapallon kuvat ja äänet sekoittuivat Miian omaan sisäiseen maailmaan, sekä tutkimukseen, jonka hän oli lukenut vähän ennen Suomesta lähtöään. Tutkimuksen mukaan nykysuomalaiset ovat tasapuolisesti maattomien ja maata omistavien esi-isien jälkeläisiä. Molemmat ryhmät menestyvät nykyään yhtä hyvin. Miia päätti, että tutkimus olisi hänenkin kohdallaan totta.

Yhtäkkiä soi puhelin taskussa.
- Mia, tavataanko maanantaina arkistossa? Minulla on vähän asiaa. Tai paljonkin.
- Niin minullakin, kai.

Ilma oli muuttunut jo asteen viielemmäksi, kun Miia käveli takaisin kotiin. Frank seisoi ulko-ovella ja väisti kohteliaasti, kun Miia tuli sisään.
- Minä jo melkein huolestuin, hän sanoi Miian selälle.

 http://leelia.vuodatus.net/blog/3114099/2-2-latokartanon-piikalikka/